lauantai 29. syyskuuta 2018

Extreme triathlon Janosik – loppuraportti

Keskiviikko, Matka 

Matka Slovakiassa käytävään extreme triathlon Janosik kilpailuun oli helpoin toteuttaa lennolla Krakovaan, josta siirtyminen Slovakiaan vuokra-autolla. Siirryimme vaimon kanssa kilpailuviikon maanantaina Krakovaan ja Kaisa tulisi keskiviikkona. Emme saaneet lentoa Kaisalle maanantaille. Tarkoitus oli lähteä välittömästi Slovakiaan, kun saamme Kaisan kyytiin. 

Saimme vuokra-automme vuokraamosta pienen odotuksen jälkeen. Olimme varanneet tila-auton huoltoautoksemme, mutta vastaanotimme Peugeotin 9 henkilön pikku-bussin. Herätti hieman hilpeyttä ja vaimossa kauhistusta, kun näimme auton parkkihallissa. Poistimme autosta takimmaisen penkin, koska tarvitsimme tilaa isolle pyörälaukulle. Takimmainen penkki jäi vuokraamoon odottamaan auton palautusta. Nyt meillä ei ollut ongelmia sijoittaa varusteitamme autoon. Päinvastoin, auto toimi pukuhuoneena ja varastona kilpailun aikana. Huoltoautona täydellinen.. minusta, vaimo ei ollut pakettiautolla ajellut eli vaimolle extremeä. 


Hotellimme sijaisi Krakovan vanhassa kaupungissa, aivan vanhan kaupungin ison aukion vieressä. Yritimme päästä hotellille navigaattorin avulla, mutta emme löytäneet hotellia. Lopulta piti soittaa hotellin vastaanottoon ja kysyä ajo-ohjeita. Vastaanotto lähetti meille ”hotellipojan” opastamaan meidät hotellille, joka vei auton meidät hotellille ja auton hotellin parkkialueelle jonnekin. 

Keskiviikkona saimme automme takaisin hotellille. Auto oli ollut säilytyksessä hotellin maksullisessa parkkipalvelussa. Majoituksemme oli sellaisessa paikassa missä ei ollut parkkipaikkaa. Turvallinen parkkipalvelu oli hyvä ratkaisu, yöllä kaduilta kuului melkoista mäiskettä ja älämölöä.

Lähdimme hotellilta hyvillä mielin kohti lentokenttää. Navigaattori ohjasi meidät torin läpi kohti selkeämpiä ajoteitä. Saimme paheksuvia katseita ja jotain käsimerkkejä, kun ajoin huoltotietä pitkin kohti lentokentälle johtavaa tietä. Ei ollut luultavasti luvallista ajaa siihen aikaan pitkin turisteja kuhisevaa toria. Aina oppii jotain.. turvallisuushommia tehneenä ihmettelin, miten on mahdollista nykypäivänä tehdä niin. Ajella pitkin turistien täyttämää aukiota pakettiautolla. 

Krakovan lentokentällä ajoimme monen puomin ohi, kohti eri aikatauluilla merkattuja parkkipaikkoja. Jokaisen parkkipaikan liittymän kohdalla oli puomi ja puomin ohjauskeskuksessa nappi, joka antoi parkkilapun sekä avasi puomin. Ainoa parkkipaikka mihin kuitenkin pääsimme, oli lyhytaikainen parkki, heti terminaalin edessä. Teimme pari kierrosta alusta ja yritimme pitkäaikaiseen parkkiin. Valitettavasti puolankieleni on sen verran huono, että en ymmärtänyt puomilla olevia ohjeita, en päässyt pidempiaikaiseen parkkiin. Pääpuomilla ollut puomivahti kuittasi kerran meiltä jo rahat ja muilla ohituskerroilla laski jo suoraan ohi puomeista. Mietti varmaan mielessään, että melkoisia urpoja. Kainaloiden ollessa jo aika märkiä auton veivaamisesta, Kaisan lento saapui Krakovaan. Kävin hakemassa Kaisan kyytiin ja suuntasimme automme kohti Namestovoa, Slovakiaa. Tiimi oli kasassa ja kaikki oli mennyt hyvin tähän asti.

Saavuimme Slovakiaan Namestovoon ja otimme huoneet hotellista vastaan. Tämän jälkeen lähdimme käymään kaupungilla kaupoilla. Kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli joku kansallispäivä. Kävimme tsekkaamassa oletetun uimapaikan ja totesimme veden olevan lämmintä, mutta hieman vihreää. Tämän jälkeen suuntasimme takaisin hotellille syömään. Kansallispäivä ei onneksi ollut vaikuttanut ravintolan aukioloaikaan. Nälkä oli jo tässä vaiheessa todella kova.



Torstai, Valmistautuminen
Herätys Namestovon Slanicky Dvor majoituksesta Oravska priehrada järven rannalla tapahtui joskus klo 07.00 aikaan. Kaisa oli jo varmaan herännyt aikaisemmin ja Sari nukkui aamulla vielä sikeästi. Itsellä oli jo tietynlainen valmius päällä ja ajatukset olivat pyöräilyreitillä. Slanicky Dvor hotelli oli komealla paikalla sijaitseva komea hotelli, mutta halvat ja vaatimattomat huoneet. Hotellin ruoka oli loistavaa ja aamupalakin kelpasi nälkäisille matkalaisille. Siirtyminen Terchovaan alkoi. Terchovassa sijaitsi kilpailukeskus. 

Siitä lähdimme ajamaan mahdollista pyöräreittiä myötäillen kohti seuraavaa majoitusta sekä kilpailukeskusta. Huoltajani epäilivät tosin reitin oikeellisuutta ja suunnistustani. Varsinkin kun reitti kääntyi ”metsätaipaleelle”, joka oli 12 km kapea tieosuus, erittäin huonokuntoinen ja puiden peittämä tie. Tämä osuus ajetaan kilpailussa kaksi kertaa. Noin 6 km ylämäkeä ja saman verran alamäkeä. Alamäessä on 2 sortumaa ja useita pahoja reikiä tiessä. Yksi noin 80x80 cm reikä on keskellä tietä mutkan takana, siinä vauhtia pyörällä on noin 50 km/h ja ensimmäisen kerran tämä kohta ajetaan yöllä. Kaikki tämä pitää painaa mieleen ja muistettava kilpailussa. Tie on yleisessä käytössä eli kilpailun aikana siellä on muutakin liikennettä. 

Pyöräreitistä oli epäselvä tulostinkuva ja paikan päältä ei saanut alueen maantiekarttaa mistään. Paikallisten huono englanninkielen taito ei helpottanut kartan etsintäämme. Yksi noin 14 km pätkä ei edes näkynyt kartassa ja siellä sijaitsi kilpailun jyrkin 17% lyhyt pätkä. Päätimme jatkaa viimeisen 80 km loppuosuuden tiedustelua myöhemmin. 

Terchovaan saavuttuamme ihastelimme upeita vuorimaisemia ja kävimme näköalapaikalla ottamassa kuvia. Kuviin ei saa vain sitä syvyyttä ja kauneutta mikä avautui edessämme. Turisti-infosta yritimme metsästää vielä karttaa ja saimme sieltä Euroopan ison maantiekartan. Joka toimi karttana myöhemmin reittitiedustelussa. Kävimme Lidlissä ostamassa ruokaa ja lähdimme etsimään hotelliamme Hotel Pod Solimia. 

Onneksi Slovakiassa toimii nettiyhteydet ja puhelinverkko, toisin kuin Skotlannin Extreme triathlon Celtmanissa. Löysimme hotellin suhteellisen helposti älypuhelimen avulla. Hotellilla oli respa tyhjä ja aulaan tuli siivooja sekä luultavasti hotellin huoltomies, jotka puhuivat vain sujuvaa Slovakiaa. Olipa kiva jutella huone varauksista heidän kanssaan. ”Nema problema, normal katastrof!”, tai jotain sellaista sanoin heille ja odottelimme respan työntekijää. 

Kaisalla oli pää pyörällä matkustamisesta, kielikylvystä ja tästä kaikesta. Nyt olimme kuitenkin jo määränpäässä hotellin pihassa äimistelemässä aivan käsittämättömän hienoja vuoristomaisemia. Respan työntekijä saapui samaan aikaan työmaalle ja saimme huoneet. Huoneet olivat todella pienet ja aika tunkkaiset. Meidän huoneen wc-pönttö oli irti lattiasta ja suihku oli myös hieman remppa. Onneksi olin kasannut jo pyörän edellisenä iltana. Tässä ahtaassa kopissa pyörän kasaaminen olisi vienyt hermot. Perjantai ja lauantai yö ollaan jo taipaleella. Lauantai ja sunnuntai menee varmasti umpiunessa, vaikka huone olisi millainen vain. Valvottu edellinen yö ja kilpailun rasitus tuo unen pommin varmasti.

Taisimme ottaa pienet tirsat huoneissamme ja lähdimme selvittämään Hotelli Bobotyn sijaintia, sekä etsimään ruokapaikkaa. Hotelli Boboty oli Extreme triathlon Janosikin kilpailukeskuksen HQ. Siellä olisi kilpailuinfo ja ilmoittautuminen perjantaina aamupäivällä. Hotelli Bobotylle saavuttuamme siellä ei ollut mitään kilpailusta kertovaa infoa missään. Tuli vähän sellainen olo, että olenko katsonut päivämäärät nyt oikein? Kyselin respasta vähän tietoa ja karttaa. Sain vain retkeilykartan vuorelle 3D ”walt disney” piirroksena. Parempi varmaan lähteä syömään ja lopettaa tältä päivältä kello oli jo paljon. Luottaa siihen, että perjantaina organisaatio olisi jo tullut kilpailukeskukseen.


Perjantai, valmistautuminen ja kilpailu alkaa

Yö meni sikeässä unessa. Heräsin vain kerran yöllä, kun taivas repesi auki ja vettä tuli todella kovalla voimalla ukkosen säestäessä tätä veden kovaa kohinaa. Aamulla laitoin Kaisalle viestin että ”lähdettäisiinkö lenkille?”. Kävimme Kaisan kanssa aamulenkillä kylällä. Kaisa kävi juoksemassa ja minä testaamassa pyörää. 

Aamupalalla huomasimme, että hotellissa oli muitakin vieraita kuin me. Samalla sain kiinni sen mielenyhtymän mitä tämä hotelli muistutti. Jack Nicolsonin elokuva The Shining (Hohto) mineatyyriversio Slovakiassa oli jotenkin mielessä tästä hotellista. Olotila oli hieman odottava ja epätodellinen.

Pakkailimme juoksureput Kaisan kanssa mukaan, jos kisainfossa tai sen jälkeen olisi varustetarkistus. Samalla yllätimme Kaisan antamalla huollolle painatetun vaaleanpunaisen hupparin. Tiimimme mediaguru kuvanikkari Olli Jäntti oli muokannut tekstit ja logon juuri tätä varten. Tämän jälkeen suuntasimme kohti Hotelli Bobotyä. Kilpailun todellisuus avautui hotellin liittymässä missä oli Xtri World tour liput liehumassa. Se oli merkki siitä, että kilpailuorganisaatio oli paikalla ja tänään alkaa extreme triathlon Janosik. Ilmoittautumisen yhteydessä saimme tiimille kuuluvan materiaalin, poisluettuna uintipoiju, valotikut ja trackeri. Oheismateriaali oli parempaa kuin Celtmanissa ja huoltajakin sai pientä muisto reissusta. 

Kisainfossa. Kaisa, minä ja Sari
Tapasin ennen kilpailua tulevan maailmanennätysmiehen Jannick Rosendahlin. Erittäin positiivinen henkilö huoltajansa Michael Gislasonin kanssa. Mieletön kokemus näillä molemmilla huippu-urheilijoilla ja ei yhtään ylimielisyyttä. Otettiin yhteiskuvia ja juteltiin kisoista. Tämmöinen tavallinen talliainen ja maailman huipputriathlonisti. Olin otettu. 


Hotelli bobotyltä lähdettyämme suuntasimme pyöräilyreittiä tiedustelemaan. Olimme merkinneet isoon euroopan tiekarttaan ne kylät mitkä näkyivät kilpailuoppaassa ja yhdistelimme tiet yliviivaustussilla. Ongelmana oli vain se, kun kaikki kylät ja tiet eivät olleet tässä isossa kartassa. Suunnistimme sitten tiekylttien mukaan ja yritimme painaa reitin mieleen. Itselle reitti jäikin hyvin mieleen ja sen pahat kohdat. Toivottavasti tiedustelemamme reitti oli oikea ja toivottavasti huoltokin muistaisi sen ja osaisi suunnistaa sen. Mieleen jäi tämän viimeisen 80 km jäätävät nousut. Pahin oli ehkä 4 km 12 % nousu todella epätasaista asfalttia ylös vuorelle. Oli vaikea sanoa miltä ne mäet tuntuisivat. Autosta ei erota loivia nousuja ollenkaan ja jyrkät osuudet tuntuvat paljon helpommilta. Pyöräillessä tuntee vastatuulet, loivat nousut ja varsinkin jyrkät.

Ilta oli pimentynyt ja lähdimme ajamaan kohti Namestovoa, mistä kilpailu alkaisi 3.8 km uintiosuudella ja jatkuisi 180 km pyöräilyllä. Ehdimme ajaa vain noin 8 km, kun jouduimme pysähtymään onnettomuuspaikalle. Poliisi oli pysäyttänyt liikenteen. Vettä satoi ja keli oli huono. Paikallinen ajokulttuuri poikkeaa paljon Suomen liikenteestä, mikä herätti ajatuksia koko tiimissä. Pääsimme onnettomuuspaikan ohi pienen odotuksen jälkeen ja totaalinen pimeys ja vesisade oli hiljentänyt meidät omiin ajatuksiin. Matka jatkui kohti laakson pohjaa mutkaista tietä pitkin kohti Namestovoa.

Saavuimme Namestovoon uintipaikan vieressä sijaitsevalle ”ostoskeskuksen” parkkipaikalle ja aloimme valmistelemaan varusteita vaihtopaikkaa varten. Paikka oli nuorten ja hieman vanhempien kokoontumispaikka perjantaisin. Oli hieman outo olo valmistella kamoja, kun ympärillä pyöri kännisiä ihmisiä. 

Lähdimme Sarin ja Kaisan kanssa katsomaan uintipaikkaa. Se oli juuri siinä kohtaa missä arvelimmekin sen olevan. Lähtö veneenlaskupaikalta kohti pimeyttä. Reitti oli kiertää isoilla poijuilla merkitty kolmion muotoinen rata kolme kertaa. Radalla ei ollut välipoijuja, ainoastaan isot kolme valoilla merkattua poijua. Kilpailun startti läheni ja Sari jäi autovahdiksi. Laitoimme Kaisan kanssa pyöräilyvarusteet valmiiksi ja aloin pukemaan uintivarusteita päälle. Silloin huomasin uimalasien hävinneen jonnekin, niitä ei löytynyt mistään. Onneksi Kaisa sai järjestäjän kautta lainalasit käyttööni. Lasit olivat mustilla linsseillä, mikä vaikeuttaa pimeässä uintia huomattavasti.

Missä hitossa minun uimalasit on?
Uintiosuus
Tunnelma oli hyvä. Olin asettautunut uintiporukan sisäreunaan valmiina starttiin. Kaisa oli käynyt läppäämässä olkapäälle tsempit ja olin melkein valmis lähtöön. Mustat linssit uimalaseissani olivat hieman huurussa, sylkäisin linsseihin ja käytin niitä vedessä. Musiikki pauhasi yössä ja Slovakian kielinen kuulutus alkoi hävitä jonnekin taustalle. Lähtölaskenta alkoi ja olin valmiina kilpailuun.

Lähtötorvi soi ja syöksyimme pimeyteen. Vesi oli lämmintä ja uinti tuntui hyvältä. Näin kauimmaisen poijun pienet valopisteet jossain kaukaisuudessa. Mustat linssit peittivät kaiken muun. Kirosin mielessäni omaa toimintaani ja hävitettyjä kirkaslinssilaseja. Lisäsin potkuihin tehoja ja käsiin voimaa. Laskin leukaa lähemmäksi rintaa ja rentoutin uintia, välillä en nähnyt mitään valoja, jos edessäni oli uimari tai muu este. Keskityin hengitykseen, käsivetoihin ja liukuun. Välillä olin painunut reitiltä hieman sivuun ja korjasin. Käsi nosti välillä vedestä hiusmaisia tukkoja ja veden pinnalla leijui bensan haju. Ne eivät häirinneet uintia, piti keskittyä tekniikkaan ja suunnistamiseen. 

Vaikein osa uintireitin kolmiossa oli lähtöalueen poiju. Siinä ei ollut valoja ja rannan valot olivat niin kirkkaita. Tummien linssien läpi ei yksinkertaisesti nähnyt tätä poijua, uinkin tämän poijun todella isolla kierroksella monta kertaa, menettäen turhaa aikaa tähän häröilyyn. Ensimmäisen kierroksen vedin normaalivauhtia, toisen ja viimeisen todella voimakkailla potkuilla ja vedoilla. Tuntui hyvältä ja ohitin monta kanssa kilpailijaa näiden kahden kierroksen aikana. Rantaan tullessa uin rantautumispaikasta 20 metriä ohi mustien linssien takia. Loppuaika oli 1 tunti 20 min ja uintia oli tullut 4.2 km.

Juoksin pyörälle ja yritin irrottaa poijua lantion ympäriltä. Poijun remmi oli turvonnut niin että se ei kulkenut lenkissä ollenkaan. Järjestäjä yritti avata sitä, minä ja Kaisa. Vitutti suoraan sanottuna! Lopulta sain löysättyä lantionyörin niin että sain poijun ja märkäpuvun päältäni. Sain pyöräilykamat nopeasti päälleni ja lähdin polkemaan. Ennen kuin pääsin T1 vaihdosta eteenpäin minun pyörän valot tarkistettiin ja onko tracker mukana. Hävisin pyöräni kanssa pimeyteen aika nopeasti epäonnistuneen uinnin jälkeen. Uinti oli nollattu ja päähän vaihtui pyöräilyreitin kartta. Toivoin että Kaisa on uskonut ohjeeni reitin suhteen ja huolto tulisi oikealle tielle. Kaisa oli hieman epäuskoinen suunnistustaidoistani. 

Pyöräilyosuus

Poljin pimeässä hyväkuntoista tietä hyvän pyöräilyvalon valaistessa etenemistäni. Reitti oli aluksi todella kevyttä nousua ja jatkui kumpuilevana maastona eteenpäin. Todella hyvää ja nopeaa ajettavaa, mutta yritin säästää jalkojani. Yhdessä vaiheessa huomasin sykemittarin jääneen vaihtotilaan, laitoin sen päälle ja keskityin ajamiseen. Kanssakilpailijoiden huoltoautot ajoivat ohitseni ja sitten huomasin, että oma huolto oli saavuttanut minut ja valaisi tietä eteenpäin. Nyt oli hyvä ajaa. 

Ohitin ensimmäisen kaupungin ja jossain 25 km kohdalla Jannick, tuleva maailmanennätysmies ohitti minut. Odotin jännityksellä ensimmäistä suurta mäkeä. Siinä oli loivaa nousua pitkästi ja se jyrkkeni koko ajan. Viimeinen vajaa kilometri oli hiljaista puskemista 12 % suoraa nousua ja ajattelin että enää vain 11 vastaavaa tai pahempaa nousua jäljellä. Tuijotin valkoista reunaviivaa ja puskin eteenpäin. 

Sykkeen hakatessa jossain anaerobisen rajalla ja hien tippuessa kypärän reunasta kuuluu ääni ”Jussi otatko mitään?”. Nostin katseen ylös ja huoltoauto oli tiensivussa. Oli upeaa nähdä huolto ja saada kontakti heihin. Sanoin että ajavat mäen päälle odottamaan ja mitä tarvitsen heiltä siellä ja jatkoin nousua. Sitten vierelle ajoi joku kuvausryhmän auto sivuovi auki. Kuvaaja kuvasi läheltä minua ja tsemppasi ajamaan kovempaa. Aloin nauramaan ja lisäsin lisää vauhtia putkelta. Kuvausauto jatkoi matkaansa ja toivotin hyvät matkat heille ja jatkoin mäen huipun tavoittelua. Sydän hakkasi ja hiki valui, mutta mäki vain jatkui.

Lopulta saavutin tämän ensimmäisen ison mäen huipun. Otin huollolta juomapullon ja annoin roskat. Jatkoin matkaa nopeaan pitkään alamäkeen. Tie oli hieman märkä ja liukas. Epätasaisuudet olivat kääntäneet valon kohti taivasta. Mäki laskeutui Hrustin kylään ja pyörässä oli kova vauhti. Korjasin valon suuntaamaan eteenpäin ja annoin jalkojen pyörittää happoja pois lihaksista. Pelkona oli, että joku ajaa autolla joltain kylän sivutieltä eteen ja ajan kylkeen. En välittänyt nyt muusta kuin nopeudesta. Ajoin kylän läpi kovaa vauhtia ja sain pidettyä vauhdin niin hyvin, että meinasin ajaa myöhemmin Lockan kylässä ohi kääntöpaikasta. Onneksi siellä oli poliisi opastamassa kilpailijoita, muuten olisin varmuudella ajanut ohi. Jarrutin ja kanttasin jyrkkään vasempaan olin menossa kilpailun jyrkintä nousua kohti. Sinne oli enää noin 10 km. Sitä edelsi kapea aika huonokuntoinen koko ajan nouseva tie. 

Huolto ajoi takanani ja valaisi tietä. Edessä avautui iso peltoaukea taivaan valaistessa sen, siellä jossain sijaitsi jyrkkä 17% mäki ylöspäin. Sanoin huollolle, että ajavat sen päälle odottamaan. Näin kun huoltoauto katosi pimeyteen ja kauempana taas sen valot, auton kivutessa jyrkkää mäkeä sen huipulle. Suuntasin kohti risteystä, missä palomies ohjasi minut mäelle johtavalle tielle. Otin hyvän vauhdin mäkeen, joka kuitenkin tyssäsi heti alkuun. Pienin vaihde oli päällä ja puskin hämärässä ylöspäin. Sykkeet olivat jo anaerobisen puolella ja kävin välillä putkella polkemassa ja palasin takaisin penkille. Hiki tippui nyt virtanaan kypärän reunasta. Mäen huippu läheni pikkuhiljaa ja huoltoauton valot. Upea maa ajattelin. Mahtavat treenimaastot. Ei meillä Savossa.. paitsi Puijonmäki.

Mäen päällä otin huollon kannustukset vastaan ja eväät. Lähdin ajamaan jyrkkään alamäkeen reisien ollessa hyvillä hapoilla. Enää 10 isoa mäkeä. Poljin menemään ja matkalla oli noin jäätävän kokoinen ukko keskellä tietä hoipertelemassa. Ohitin tuon kännisen järkäleen oikealta puolelta, kun se heilahti juuri vasemmalle. Vauhdin ollessa ihan kohtalainen. Yritin pyörittää happoja jaloista jokaisessa alamäessä, mutta nämä mäet loppuivat kesken ennen seuraavaa ylämäkeä. Matkaa oli takana vasta noin 65 km ja jaloissa tuntui, että takana olisi 165 km. 

Reitti kääntyi kohta isolle tielle ja profiili oli hieman nousevaa. Tiesin että seuraava kovempi nousuosa olisi rankka metsäpätkä. Poljin hieman kevyemmin Oravska Nesva kylään asti, josta käännyttiin synkälle metsätaipaleelle. Tämä metsätaival ajetaan kaksi kertaa kilpailun aikana. Se on ”oikoreitti” Terchovaan. Mutkainen, puiden peittämä, erittäin huonokuntoinen 12 km pitkä tienpätkä, josta on noin 6 km nousua. Nousu alkaa loivasti ja jyrkkenee loppua kohti, huipulta alkaa jyrkkä alamäki. Alamäessä on useita pahoja reikiä tiessä ja 2 sortumakohtaa. 

Ylämäki oli tuskaa. Pidin pienen ”pissatauon” ja jatkoin eteenpäin synkissä ajatuksissa. Energian imeytymisessä oli ongelmia. Tämä oli vasta 3/12 pahoista nousuista. Saavutin huipun ja pää oli ihan sumussa. Sveitsiläinen kilpailija ohitti minut, ajattelin että perkele ja lähdin perään. Tuuppasin alamäkeen sen minkä pystyin ja uskalsin. Muistin pahat kohdat ja poljin lisää vauhtia. Sveitsiläisen kilpailijan loitotessa edessäni, kanttasin ja poljin vauhtia lisää. Se ei riittänyt, en saanut häntä kiinni. Huomasin olevani aivan jäässä, aamuyö oli viilentynyt ja märkä ajopuku sekä avonaiset kädet. Lievää nestehukkaakin oli varmasti ja otin nestettä sekä geeliä laskiessani alamäkeä kohti seuraavaa kovaa nousua ennen Terchovaa. 

Saavuin nousuun ennen Terchovaa. Alku on ihan normaalia mäkeä, jota voi polkea aika helposti, mutta tätä kestää noin 2-3 km, josta tie nousee pystyyn 12%. Mäen päältä on nopeaa laskua Terchovaan asti. Alamäessä on yksi jyrkkä mutka juuri parhaimman/pahimman alamäen juurella. Lisäksi päivällä tiellä on kova liikenne, joka ei paljon piittaa pyöräilijöistä. Terchovassa oli 100km huotopiste huoltajille ja kilpailijoille. Aikaa oli kulunut pyöräilyyn liikaa. Poljin mäen huipulle ja sanoin huollolle, että menkää aamupalalle ja ottakaa minut kiinni, kun olette syöneet. Jatkoin itse matkaa hyvällä keskinopeudella, myötätuuleen. Päivä oli valjennut ja näin muutamia metsäpeuroja pelloilla.

Matka eteni ja liikenne lisääntyi kapeilla teillä. Piti olla valppaana koko ajan. Totuus oli, että ajoin aika pää sumussa, koska energian imeytyminen oli ongelma ja samoin nesteen. Edessä oli kilpailun pahin nousu, 4 km 12% epätasaista mäkeä myöten. Pää teki töitä ja mietin mikä on ratkaisu tähän imeytymiseen. Olin ottanut suolaa ja mineraaleja, mutta ei auta. Pyysin huollolta pelkkää Coca colaa juomapulloon ja lähdin nousemaan tätä jäätävää mäkeä kohti huippua. Heti alussa vasen jalka veti kramppiin. Kova kipu ja pääsin pois pyörän selästä. Katsoin alas laaksoon ja mielessä kävi kaikki keskeytykseen liittyvät kuviot. Kaikki se ihmisten vahingonilo, pettyneet yhteistyökumppanit ja turhaan tehty työ. Väänsin jalan venytykseen ja työnsin välillä pyörää. Nousin takaisin pyörän päälle ja nousin mäkeä. Otin juomista ja jalkauduin. Venytin jalkaa ja työnsin pyörää. Vitutti niin että sattui. Hyppäsin pyörän päälle ja poljin. Pysähdyin huoltoautolle ja näin huollon huolestuneet ilmeet. Luulen että huolto ei uskonut minun pääsevän T2:lle. Onneksi sain hyvää kannustusta, eikä mitään säälipisteitä, perkele!

Otin suklaata ja Coca Colaa. Ajoin kelloa vastaan. Eräs norjalainen ohitti minut pitkän nousun alussa, mutta kuittasin ohituksen ennen huippua. Purin hammasta ja seurasin valkoista reunaviivaa. Välillä nostin katsetta ja jatkoin valkoisen viivan seuraamista. Hiki valui pitkin kypärän reunaa ja selkää. Lopulta saavutin huipun ja tie jatkui epätasaisena alamäessäkin. Tärinä välittyi kehoon, mutta yritin saada jalat pyörittämään happoja pois. Otin juomaa ja puskin eteenpäin, kohti ikävää metsäpätkää. Jotain tapahtui kropassa, kun sain energiaa imeytymään kehoon. Poljin muutaman kylän läpi auringon paistaessa jo lämpimästi. Lopulta risteys oikealle metsäpätkälle alkoi viimeistä kertaa.

Päivä alkaa valkenemaan
Maisemia pyöräreitin varrelta
En tiennyt enää ajankulusta. Sillä ei ollut enää väliä, piti vain antaa nyt kaikkensa, että ehtii T2:lle ennen klo 10.15 jonka jälkeen kilpailuni keskeytetään. Poljin metsäpätkän ylämäkeä välillä hyvällä vauhdilla ja parikertaa venytin reittä ja työnsin pyörää mäessä noin 20 metrin matkan. Tämä auttoi selvästi jalkojen toimivuuteen. Alamäkiosuus piti vetää rauhallisemmin, koska mutkaisella kapealla tiellä oli muutakin liikennettä. Poljin metsäpätkän nopeammin nyt kuin aamuyöllä ja viimeisen mäki ennen Terchovaa 12% nousun puoliväli oli työnnettävä pyörää vasta seuraavan kerran. Lihaskramppi reidessä on asia mikä pisti kuitenkin miettimään. 

Saavutin Terchovan ja T2:n ajoissa. Olin todella uupunut ja vaihto ei mennyt kovin nopeasti varustetarkastuksen kuuluessa siihen ja jotain muutakin turhaa säätämistä kuului tähän. Oli aika hyvä fiilis päästä juoksemaan upealle juoksureitille. Kaisa oli minun juokseva huoltaja ja hänen tehtävänä oli juosta kanssani koko juoksuosuus 42,2 km. Juoksureitti oli todella vaativa. Keli oli lämmin 26 astetta ja todella kostea ilma.

Juoksuosuus

Lähdin taistelemaan kelloa vastaan seuraavalle 25 km huoltopisteelle ja seuraava olisi 34 km kohdalla olisi viimeinen time cut paikka. Loppu olisi helppoa ”tallustelua” maaliin. Sykemittarini akkusta oli loppunut virta eli menimme Kaisan ajanotolla. Juoksun ensimmäinen puoli kilometriä oli kevyttä ylämäkeä. Juoksin ja kävelin sitä jalkojen ollessa niin väsyneet pyöräilystä, mutta olin niin sanotusti polkenut jalat alta ennen juoksuosuutta. Moni triathlonisti tietää sen tunteen. Nyt oli edessä erittäin vaativa ja rankka maraton jäljellä. 




Pääsimme polun alkuun vuoren juurelle. Reitti nousi suoraan pystyyn kohti vuoren huippua. Maastoon oli tehty portaat mitkä mutkitteli pitkin jyrkkää rinnettä ylöspäin. Välillä mentiin puiden juurakoita myöten ja rosoisia kallioiden pintoja. Sydän hakkasi kovaa ja jouduimme pitämään usein taukoa, että syke tasaantuu. Jalat olivat väsyneet polkemisesta. Lopulta saavutimme huipun ja laskeuduimme alaspäin. Juoksimme välillä tasaisia osuuksia ja loikimme portaita alaspäin. Hankalat paikat kävelimme. Jalat alkoivat tuntua paremmilta pikkuhiljaa ja saavutimme ensimmäisen huoltopisteen. Sen jälkeen menimme pitkin peltoa, joka oli vuoren rinteessä. Kaisa kertoi, paljon aikaa on jäljellä seuraavalle 25 km time cut paikalle. Pystyin helposti laskemaan, että emme ehdi sinne ajoissa edes tasaista tietä myöten. 

Oli päätöksen teon aika. Päätin keskeyttää kilpailun, koska kello on nopeampi kuin me. Tuli tyhjä olo. Oli parempi jättää voimia kotimatkaan, kun yrittää juosta omaa 18 km ennätystä reppu selässä vuoristossa, kun takana on 180 km pyöräily erittäin kovalla teknisellä reitillä. Mahdoton on mahdotonta. Tiimalasista loppui hiekka tällä kertaa. Extreme triathlon Janosik oli kovempi kuin minä, mutta sain onneksi maistaa Janosikin herkkua ison palan. Siitä jäi nälkä saada sitä lisää. Nyt tiedän kilpailun vaativuuden, luonteen, parannettavat asiat ja omat heikkoudet. Harmittaa pirusti yhteistyökumppaneiden puolesta, muiden kannustajien ja matkalla olleiden puolesta. Näillä mennään. Vetäydyn kuoreeni vähäksi aikaa ja palaan vahvempana takaisin.



Suuret kiitokset huoltajilleni Sari Kiira ja Kaisa Honkaniemi. Toimintanne oli upeaa. Kontakti säilyi ja huolto pelasi. 
 
Erittäin suuren kiitokset yhteistyökumppaneilleni:
A.Kiira Oy
Akra Oy

Haapajärven fysioterapia
Specsavers
Movicare
Kunnonsali varkaus
Vesileppis
Parketti ja mattoasennus Väisänen
Riina Markkula

Muu:
Varustetuki: Kesport kovanen / Pipsa
Painatukset : Luode / Satu
Fysioterapia: Kommilan fysikaalinenhoitola / Päivi
Video avustus: Köllikkäukko tiimin Jere Koistinen (Rainy Day Entertainment Oy)
Drone: Tiitus Hopia (Lizardic)
Blogin ulkoasu, painatuksien muokkaus ja monet muut asiat Köllikkäukko tiimin Olli Jäntti (Olli Jäntti photography)
Mediavalmennus: Köllikkäukko tiimin Nora Kiira 

Kaikki Köllikkäukko facebook seuraajat, teidän tsemppaus keventää aina askelta.