maanantai 28. tammikuuta 2019

Hyvän olon tunteita ja outoja kohtaamisia


Törmään välillä haluttomuuteen lähteä työpäivän jälkeen lenkille tai vetämään ohjelmassa olevan
treenin. Uskoisin, että kaikilla on välillä samoja ongelmia. Nyt olin ollut jo 12 tuntia töissä ja näistä
tunneista vietin suurimman osan ulkona yli 20 asteen pakkasessa. Kotiin tultuani kroppa alkoi
sulaa ja telkkarista tuli hyvää ohjelmaa. Pakkanen oli kiristynyt jo -25 asteeseen. Aivot keksivät
koko ajan lisää tekosyitä, miksi en lähtisi juoksemaan 40 minuutin juoksulenkkiäni ulos pakkaseen.

Join teetä, katsoin telkkaria ja henkinen taistelu lenkille lähdöstä kävi kiivaana mielessäni. Olin
keksinyt monta hyvää syytä miksi en lähtisi lenkille.

1. Olin olevinaan kävellyt ihan riittävästi töissä ja korvannut lenkin sillä.
2. Uudessa sykemittarissa ei ollut virtaa ja asetukset kohdallaan vielä urheiluun.
3. Poika oli käymässä.
4. Hyvä ohjelma telkkarissa.
5. Oli hieman nälkä.
6. Ulkona oli kylmä ja lainasin pojalle kiekkopeliin merinovilla alusasut.
...Lista jatkuisi varmaan pidemmällekin.


Onneksi on jo hieman kertynyt urheilutaustaa ja kokemusta. Tiesin, että lenkin jälkeen on hyvä
olo, kun tehtävä on suoritettu. Tämä ajatus potki minut ylös sohvalta etsimään riittävästi vaatetta
ja säätämään varusteet keliin sopivaksi. Laitoin hyvän ohjelman nauhoitukseen ja saunan
lämpenemään. Poistin kaikki tekosyyt mielestäni ja aloin toimeen. Sain taas vanhan sykemittarin
toimimaan, mikä ilahdutti mieltä. Lähdin vanhan Polarin kanssa luultavasti viimeiselle yhteiselle
lenkille.

Juoksureitti oli hyvinkin tuttu vuosien varrelta. Vanhat reitit ovat monesti tylsiä, eivätkä motivoi
juoksijaa kauheasti. Reitti kulkee aluksi asutuskeskuksen reunaa pellon luo. Sitten pellon päästä rantaa myöten vanhalle kanavalle ja sieltä rantaa myöten kotia kohti. Ihan peruspullaa, mutta ulkona oli kylmä ja pimeää. Minulla oli otsalamppu päässä varalta ja hyvä vaatetus. Odotin lenkistä normaalia perustekemistä, mutta luonto oli järkännyt muuta. En saanut kuvattua lenkkiä kuvilla, mutta yritän kertoa sen nyt sanoin.

Kova pakkanen ei käynyt henkeen yhtään juostessani. Pakkaslumi narskui jalkojen alla, kun nousin
talomme läheistä ylämäkeä ylöspäin. Musiikki hävisi korvilta ja korjasin korvanapit paremmin
korville. Mäenpäältä reitti suuntasi kohti Könönpellon asuinaluetta ja kohti Pitkälänniemen peltoa.
Lumen koristamat puut reunustivat pyörätien reunoja ja juuri aurattu pyörätie vei minua hyvin
eteenpäin. Pito lenkkareiden alla oli hyvä ja sopivan pehmeä. Pellon reunassa katse löysi pimeässä hiihtäjän. Samalla huomasin upean tähtitaivaan, vaikka juoksin vielä katuvalojen alla. Kulmakarvat, parransänki ja ripset olivat jo paksun huurun peittämät. Ihmisiä tämän hiihtäjän lisäksi ei enää näkynyt. He valmistautuivat varmaan alkavaan työviikkoon sisällä lämpimässä. Reitti kääntyi pimeään järven rantaan. En sytyttänyt otsavaloa, vaan annoin silmien tottua pimeään. Tehtaan valot antoivat valoa reitilleni. Lumi puissa ja maassa heijasti valoa pimeyteen. Lumen painamat koivut muodostivat katon ja seinät ympärilleni. Alusta oli aurattu ja hyvä juosta. Oli rento olo juosta tässä tunnelmatunnelissa.



Koivikko loppui ja alkoi synkän kuusikon reunustama osuus. Lumi heijasti valoa myös näiden kuusten alle. Latvat olivat lumen peitossa ja hienon näköisiä. En nähnyt tietä, mutta kuuset ohjasivat suuntaani eteenpäin. Kuusikon jälkeen oli hieman avonaista. Tähtitaivas oli upea ja pilviharsot muodostivat raitoja taivaalle. Lumi hohti pimeässä enkä nähnyt tietä, joten etenin sellaista kohtaa pitkin, jossa tiesin tien kulkevan. Aikaepätodellinen tunne juosta näin. Ihan kuin unessa. Juoksureitti sukelsi vielä hetkeks pimeyteen. Kuusen latvat olivat valkeat ja tähtitaivas näkyi hyvin.

Tunnelman katkaisi valaistu pyörätie ja hopean värinen farmarimersu, joka ajoi edestä ohi
kohti alikulkutunnelia. Hetken päästä se peruutti takaisin ja ohitti minut läheltä. Jatkoin matkaani
ja ihmettelin mikä ihmeen tyyppi se oli? Reittini kulki vanhan kanavan reunaa ja kanavan yli kohti kotia. Silmäilin taivasta ja yritin hakea vielä sitä samaa tunnelmaa. En löytänyt sitä enää. Tunsin hieman pettymystä, mutta jalat veivät hyvin eteenpäin Taipaleen satamaan. Se hopeinen mersu oli parkissa siellä ja mies ratin takana. Tuli hieman outo olo, kun sama auto oli hetki sitten ollut ihan eri paikassa sekoilemassa ja reittiä etsien. Mitä oli etsimässä sunnuntai-iltana klo 21 aikaan ja tuolla tyylillä? Ei vaikuttanut juoksuni kadenssiin tai vauhtiin millään tavalla. Olen elämäni aika joitain sekopäitä ja tuo tapahtuma ei yllä edes arvosteluasteikolle.

Sain lenkin tehtyä ja aikaa meni noin 46 minuuttia. Olo oli todella hyvä ja olin todella tyytyväinen
juoksuuni. Huuru oli kertynyt paksuksi kerrokseksi kasvojen karvoitukselle. Ei ollut kauhea hiki,
mutta ei ollut kylmäkään. Kotia päästyäni laitoin varusteet kuivamaan ja menin saunan lämpimään
miettimään erikoista juoksulenkkiäni. Jos en olisi lähtenyt lenkille, en olisi päässyt tuntemaan sitä
luonnon antamaa flow-tunnetta. Nyt sain sen upean hyvän olon tunteen ja lähden jatkossakin
treenaamaan.

Tsemppiä muillekin joilla on starttivaikeuksia töiden jälkeen! Tekeminen palkitsee!

torstai 17. tammikuuta 2019

Köllikkäukon triathlonprojekti ja kuulumisia

Missä mennään

Joulukuussa keskityttiin alkaneeseen Tribasen huippuvalmennusohjelmaan ja Köllikkäukon triathlonprojektin vuoden 2019 rungon suunnitteluun sekä yhteistyökumppaneiden hakemiseen. Tietenkin myös joulunviettoon. Kaikki projektin osa-alueet ovat haastavia ja vaativat paljon työtä. Joulun kiireet, tiimiläisten työt ja välimatkat rajoittavat tekemistä. Nyt tammikuussa on enemmän aikaa, mutta haasteet isoja.

Tribasen valmentajan Panu Liedon kanssa sovimme, että ensimmäinen ohjelmarunko on hieman kevyempi ja haetaan hieman lähtötasoja vertailupohjaksi. Viikon tuntimäärät olivatkin kevyitä ollen vain 7-8 tuntia. Lähtötasot testattiin pyörällä FTP-testillä ja Jyväskylässä 10 km uudenvuoden kympillä. Tulokset eivät olleet ihan parasta mahdollista, mutta kokemuksesta tiedän, että kesällä mennään ihan eri lukemissa. Uinti vaatii taas töitä, mutta myös se tulee kehittymään huimasti ensi kesään mennessä. Nyt on pohjaa jo aika paljon mistä lähteä eteenpäin. Harjoitusmäärät lisääntyvät ja tehoja haetaan.

Kisakengät ovat yhtä paljon kärsineet kuin mäyräkoirien pupukin!

Uinnissa alkaa olla havaittavissa selkeää kehitystä.

Aikainen treenaaja saa parhaat treenit!



Kesän kilpailuihin on tiimit kasassa. Extreme-triathlon Swissmaniin huoltajiksi lähtevät vaimoni Sari Kiira autokuskiksi ja juoksija/huoltajaksi poikani Jesse Kiira. Swissman toteutetaan lentämällä Milanoon Italiaan, josta siirtyminen vuokra-autolla Sveitsin kisapaikan läheisyyteen airbnb-majoitukseen. Kilpailun jälkeen yöpyminen kilpailukeskuksen läheisyydessä. Matka toteutetaan mahdollisimman lyhyellä aikataululla.

Swedemaniin lähdetään omalla autolla. Extreme-triathlon Swedemaniin huoltajiksi lähtevät Janiina Kiira autokuskiksi ja juoksijaksi/huoltajaksi Anne-Marie Kuhlman. Siirtyminen Ruotsiin tehdään laivalla Vaasasta Uumajaan. Uumajasta suunnistamme kohti Årea. Majoitus olisi tarkoitus ottaa taas airbnb:n kautta.

Viimeiseen kilpailuun extreme-triathlon Janosikiin huoltajiksi lähtevät Sari Kiira autokuskiksi ja juoksijaksi Miia Kahila. Janosikiin matkustamme Krakovaan kautta, josta suunnataan välittömästi vuokra-autolla Slovakian puolelle Terchovan majoitukseen.
Majoitukset tulevat olemaan omalla keittiöllä varustettuja ruokailun nopeuttamiseksi ja tankkauksen helpottamiseksi. Lisäksi tiimi voi hieroa suunnitelmia kilpailun läpiviemiseksi ja jakaa ajatuksia sekä ideoita.


Köllikkäukon taustaa ja projektin suuntaa


Moni Köllikkäukkoon vasta tutustunut varmaan miettii tätä Köllikkäukon triathlonprojektia. Mikä ihmeen Köllikkäukon triathlonprojekti? Homma sai siis alkunsa vuoden 2014 marraskuussa, kun olin yli 86 kg painoinen ja ympärysmittaa löytyi noin 110 cm verran tai jopa yli. Pituutta minulla on vain 173 kg. Eräänä päivänä katsoin itseäni peilistä ja päätin aloittaa nuoruuden haaveeni triathlonin 44 vuoden ikäisenä. Nyt painoa on 75 kg ja ympärysmittaa 89 cm. Kesän kilpailupaino tulee olemaan vielä pienempi.

2017 vs. 2014. Kampea on käännetty ja kiloja häädetty!

Omalla paikkakunnalla minut tunnetaan vain trukkikuskina. Moni ei edes tiedä mitä harrastan tai mitä kilpailuja olen kilpaillut. Moni ei myöskään tiedä, että olen joutunut poistumaan omilta mukavuusalueilta ja opettelemaan monta uutta asiaa triathlonin ja projektin ohella. Yksi projektin tarkoituksista on myös oppia uutta ja testata eri asioita sekä menetelmiä. Homma on edennyt jo aika pitkälle ja kokemusta on kertynyt jo jonkin verran. Projektin pitäisi huipentua vuonna 2020, kun siirryn 50-vuotiaiden ikäsarjaan. Sitten lyödään puntariin kaikki oppi, taito ja kunto. Lähden Ironmaniin Lanzarotelle ja johonkin toiseen Ironman-kilpailuun katsomaan kehitykseni loppuajat sekä sijoitukset.

Projektin tarkoitus on jakaa kokemuksiani myös muiden kanssa. Olen saavuttanut harrastuksessani jo varsin paljon lyhyessä ajassa. Extreme-kilpailut poikkeavat hyvin paljon normaaleista triathlonkilpailuista, kun verrataan valmistautumista ja harjoittelua. Haluan jakaa kokemuksiani muiden kanssa varsinkin nyt, kun tehdään jotain uutta ja haastavaa. Siksi teen kattavat kilpailuraportit ja ”sometan” Instagramissa sekä facebookissa. Kaikki tämä on uutta ja vaatii opettelua sekä poistumista omilta mukavuusalueilta.

Köllikkäukon triathlonprojekti on siis opettanut minua monessa asiassa paljon. Olen saanut myös paljon uusia tuttavuuksia. Köllikkäukko on saanut myös tiimiä ympärilleen, joka muodostuu vapaaehtoisista osaajista. Ilman heitä en olisi näin pitkällä. Olen myös saanut tuttuja ulkomaan kilpailuista ja triathlonpiireistä. Oma kokemukseni heidän rinnallaan on todellakin vaatimaton ja kapea. Olenkin ollut onnekas, kun pääsen kilpailuissa samalle lähtöviivalle heidän kanssaan. Se mikä yhdistää meitä on intohimo lajiin. Nyt tehdään määrätietoisesti töitä kovien haasteiden ja unelmien eteen. Kaikki laitetaan peliin ensi kesänä ja tehdään mahdottomasta mahdollista.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Katsaus menneeseen ja tulevaan!


Viikko sitten tuli neljä vuotta triathlonia täyteen. Takana on monia eri pituisia kilpailuja. On tullut
nähtyä useampi maa sekä useita kovia kilpailijoita. Jokainen kilpailu on tarina ja tarinatkin niistä eri
pituisia. Nyt on kuitenkin tulossa kovin ja haastavin kesä mitä ikinä tulen kohtaamaan. Sain
extreme-triathlonkilpailuiden arpajaisista kolme kilpailupaikkaa. Ensimmäinen kilpailu on
kesäkuussa Sveitsissä, toinen heinäkuussa Ruotsissa ja kolmas elokuussa Slovakiassa. Näyttäisi
siltä, että Team Köllikkäukko tulee tekemään jotain ainutlaatuista!

Sveitsissä järjestettävä Swissman tulee olemaan ensi kauden ensimmäinen koitos. (kuva: www.suixtri.com)
Näissä maisemissa kelpaa urheilla! (kuva: www.suixtri.com)
Kauden toinen kisa vie minut ja tiimimme länsinaapuriin. (kuva: www.swextri.com)
Jylhät on maastot Ruotsinkin puolella! (kuva: www.swextri.com)
Kauden viimeinen xtreme triathlon kisataan Slovakiassa. (kuva: www.svkxtri.com)
Näiden korkeuskäyrien valloitus jäi kuluneella kaudella kesken, joten ensi tullaan ottamaan revanssi! (kuva: www.svkxtri.com)

Tämä neljän vuoden projekti on tuonut paljon tietoa. Olen kokeillut kahta eri valmentajaa, kolmea
eri valmennusmallia sekä myös itsenäistä treenaamista ilman valmentajaa. Tulosten perusteella
selkeästi paras kausi oli 2017, jolloin treenasin Tribasen ohjeiden avulla. Seuraavaksi paras vuosi oli
2015. Vuosi 2016 oli alavireinen, mutta maaliin pääsin joka kerta. Kulunut vuosi (2018) on ollut
kaikista huonoin. Kisoja oli vain yksi ja siitä tuloksena DNF eli en päässyt maaliin. Yhteenvetona
voisi siis sanoa, että valmennus kannattaa ottaa.

Uuteen kauteen valmistautuminen alkoi kaksi viikkoa sitten Tribasen Elite-valmennuksen avulla.
Nyt elämään on tullut hieman laatua ja työaikamuotokin antaa enemmän mahdollisuuksia
urheilulliselle kehittymiselle. Nyt keskitytään asioihin, joita pitää saada paremmiksi ja hyvät asiat
yritetään pitää tasapainossa. Lihashuoltoon tulen kiinnittämään enemmän huomiota. Näin
pyritään välttämään vammoja ja edistetään palautumista. Ruokavalio on parempi ja myös tällä
alueella haetaan parannusta asioihin. Periaatteessa siis ihan perusasioita, mutta ne tullaan
tekemään laadukkaammin.

Varustepuoli on ollut ehkä eniten päänsärkyä aiheuttanut tekijä näiden kuluneen neljän vuoden
aikana. Välillä on tullut tehtyä huonoja valintoja varusteiden suhteen. Sen olen jo oppinut, että
mikä käy ”Pertsalle” ei välttämättä käy minulle. Se on hyvä nyrkkisääntö. Olenkin pyrkinyt nyt
hakemaan etukäteen tietoa ja päästä testaamaan varusteita, joita tulen hankkimaan. Aina ei vaan
ole varaa parhaimpiin varusteisiin ja pitää tyytyä johonkin halvempaan tai käytettyyn ratkaisuun.
Halvallakin saa hyvää, jos vain malttaa etsiä. Joskus se halpa vaan sopii minun kropalle paremmin
kuin se kallis. Vaikeaa se edelleen on.

Toki hauskojakin hetkiä löytyy matkan varrelta. Jostain syystä ne sijoittuvat pääosin ensimmäiseen
kauteen. Muistan aina sen hetken, kun etsin ensimmäisestä maantiepyörästäni vaihteiston vipua.
Siis vipua mistä käännetään ja vaihteet vaihtuvat. Nyt tiedän jo, että vaihteet voi vaihtaa kahvoista
tai lepuuttajien vivuista. Yksi mielettömän hauska hetki oli märkäpuvun päälle pukeminen
uimahallissa, kun painoa oli vielä aika paljon. Taisin saada märkäpuvun jopa polviin asti, enkä
yhtään ylemmäksi. Ensimmäinen avovesiuinti oli myös hauska. Jostain kumman syystä löysin itseni
uimasta aina ihan väärään suuntaan. Näitä hetkiä löytää lisää ja lisää, kun alkaa miettimään.

Paljon on vielä opittavaa triathlonin saralla ja ensi kesä tulee olemaan kova oppimatka taas
jonnekin. Uutta tietoa ja tarinoita karttuu lisää. Tarinoita tulee syntymään joka tapauksessa. Se
millaisia tarinoista tulee, niin sitä ei vielä kukaan tiedä. Vain paikat ja ajat tiedetään. Ensi kesän
haasteet vievät kropan kuitenkin niin äärirajoille, että siinä on paljon kerrottavaa ja koettavaa.
Kolme extreme-triathlonkilpailua yhdessä kesässä on haaste mitä ei moni ole suorittanut.
Suomessa se on onnistuessaan jonkin sortin rajapyykin ylitys, mutta käydään kuitenkin kilpailu
kerrallaan. Väliin mahtuu monta käsivetoa, kammen pyöräytystä ja juoksuaskelta. Onhan
matkoina kuitenkin 3,8 km uintia, 180-204 km pyöräilyä ja 42 km juoksua. Maasto on haastavaa janousumetrejä kertyy yli 15 000 metriä. Kilpailijalla vain neljä vuotta triathlonia takana ja ikää ensi
kesänä 49 vuotta. Haaste on asetettu, valmennus aloitettu ja valmistautuminen saatu vauhtiin!

Team Köllikkäukon kokoonpano koostuu osaavista ja hyvistä tyypeistä. Tiiviillä yhteistyöllä tulemme tukemaan monella tapaa tämän projektin etenemistä sekä pitämään projektista kiinnostuneet lukijat ja tukijat ajantasalla blogin / somen kautta!

lauantai 10. marraskuuta 2018

Uudet haasteet ja uudet kujeet kaudelle 2019



Vuosi meni hieman alakuloisesti, alavireisesti ja huonolla tuurilla. Vuosi oli huono joka tasolla. Niin koti-, työ-, terveys-, treeni- kuin kilpailurintamilla. Vuosi oli opettavainen. Vuosi pysäytti minut muutamaan otteeseen. Vuosi tiputti minut maahan pari kertaa. Vuosi hiljensi minut pari kertaa. Vuosi laittoi miettimään elämää. Vuosi opetti auttamaan muita enemmän, koska olin saanut apua. Vuosi teki minusta kovemman. Vuosi teki minusta viisaamman. Vuosi teki minusta armollisemman itseäni ja muita kohtaan. Aika syvällistä, mutta totta.

Vuodella oli varmaan tarkoituksensa. Kirjoitan jo menneestä vuodesta siksi, koska ”tämä” vuosi alkoi viime vuoden marraskuussa erittäin raskaasti ja aloitan nyt uutta uusilla keinoilla. En ala asiaa enempää enää käymään läpi. Antaa kylän hevosmiesten tehdä analyysinsä siitä. Minä keskityn nyt tekemiseen. 

Nyt on käynnistynyt Xtri World Tour -arvonnat ja olen laittanut arvat vetämään neljään extreme triathlonkilpailuun. Nyt jännitetään montako arpaa tärppää. Vastaukset arvonnoista tulee lähiviikkoina. Haasteet ovat kovia ja omat eväät eivät riittäneet tänä vuonna harjoitteluun, koska valmennukseni Tribasen kanssa oli levossa. Päätin aktivoida jäsenyyden heidän kanssaan ja sain Elite-tason valmennuksen tälle kaudelle. Minulla on suuret odotukset ensi vuodelle. Nyt on treenaaminen hyvissä ohjaksissa ja luottamus tekemiseen täydellistä.

Pussi täynnä uusia eväitä haasteisiin!
Tiimitekstiilit asianmukaisella logolla
Arvat ovat siis lähetetty Celtmaniin Skotlantiin, Swissmaniin Sveitsiin, Swedemaniin Ruotsiin ja Norsemaniin Norjaan. Janosik Slovakiaan pääsee luultavasti taas ilman arvontaa. Janosik on varmuudella kilpailu, minne haluan. Kesken jäänyt työ on nimittäin tehtävä loppuun myös tässä tapauksessa. Swissmaniin ja Norsemaniin on haasteellisempaa päästä suuren hakijamäärän vuoksi. Nyt siis peukut pystyyn ja jännittämään.

Köllikkäukko Team on hyvällä pohjalla ja hyviä suunnitelmia viritellään sekä tullaan toteuttamaan. Olli Jäntti on ollut suunnattoman suurena apuna taustalla koko ajan. Tiitus Hopia on aloittelemassa tekemään omaa rooliaan eräässä tärkeässä projektissa. Tarkoituksena on saada vähän avattua sitä taustaa, miten minä valmistaudun näihin koitoksiin ja mitä se todellisuudessa on. Tuoda vähän harjoittelua, valmistautumista ja kilpailuja teille nähtäväksi tai luettavaksi. Tämä ei ole vain minun juttu. Tähän tarvitaan taustavoimia, huoltajia, osaajia ja yhteistyökumppaneita. Tähän haasteeseen tarvitaan Köllikkäukko Team. 

Tiimin lenkeillä on hiki pinnassa ja hymy herkässä!


lauantai 29. syyskuuta 2018

Extreme triathlon Janosik – loppuraportti

Keskiviikko, Matka 

Matka Slovakiassa käytävään extreme triathlon Janosik kilpailuun oli helpoin toteuttaa lennolla Krakovaan, josta siirtyminen Slovakiaan vuokra-autolla. Siirryimme vaimon kanssa kilpailuviikon maanantaina Krakovaan ja Kaisa tulisi keskiviikkona. Emme saaneet lentoa Kaisalle maanantaille. Tarkoitus oli lähteä välittömästi Slovakiaan, kun saamme Kaisan kyytiin. 

Saimme vuokra-automme vuokraamosta pienen odotuksen jälkeen. Olimme varanneet tila-auton huoltoautoksemme, mutta vastaanotimme Peugeotin 9 henkilön pikku-bussin. Herätti hieman hilpeyttä ja vaimossa kauhistusta, kun näimme auton parkkihallissa. Poistimme autosta takimmaisen penkin, koska tarvitsimme tilaa isolle pyörälaukulle. Takimmainen penkki jäi vuokraamoon odottamaan auton palautusta. Nyt meillä ei ollut ongelmia sijoittaa varusteitamme autoon. Päinvastoin, auto toimi pukuhuoneena ja varastona kilpailun aikana. Huoltoautona täydellinen.. minusta, vaimo ei ollut pakettiautolla ajellut eli vaimolle extremeä. 


Hotellimme sijaisi Krakovan vanhassa kaupungissa, aivan vanhan kaupungin ison aukion vieressä. Yritimme päästä hotellille navigaattorin avulla, mutta emme löytäneet hotellia. Lopulta piti soittaa hotellin vastaanottoon ja kysyä ajo-ohjeita. Vastaanotto lähetti meille ”hotellipojan” opastamaan meidät hotellille, joka vei auton meidät hotellille ja auton hotellin parkkialueelle jonnekin. 

Keskiviikkona saimme automme takaisin hotellille. Auto oli ollut säilytyksessä hotellin maksullisessa parkkipalvelussa. Majoituksemme oli sellaisessa paikassa missä ei ollut parkkipaikkaa. Turvallinen parkkipalvelu oli hyvä ratkaisu, yöllä kaduilta kuului melkoista mäiskettä ja älämölöä.

Lähdimme hotellilta hyvillä mielin kohti lentokenttää. Navigaattori ohjasi meidät torin läpi kohti selkeämpiä ajoteitä. Saimme paheksuvia katseita ja jotain käsimerkkejä, kun ajoin huoltotietä pitkin kohti lentokentälle johtavaa tietä. Ei ollut luultavasti luvallista ajaa siihen aikaan pitkin turisteja kuhisevaa toria. Aina oppii jotain.. turvallisuushommia tehneenä ihmettelin, miten on mahdollista nykypäivänä tehdä niin. Ajella pitkin turistien täyttämää aukiota pakettiautolla. 

Krakovan lentokentällä ajoimme monen puomin ohi, kohti eri aikatauluilla merkattuja parkkipaikkoja. Jokaisen parkkipaikan liittymän kohdalla oli puomi ja puomin ohjauskeskuksessa nappi, joka antoi parkkilapun sekä avasi puomin. Ainoa parkkipaikka mihin kuitenkin pääsimme, oli lyhytaikainen parkki, heti terminaalin edessä. Teimme pari kierrosta alusta ja yritimme pitkäaikaiseen parkkiin. Valitettavasti puolankieleni on sen verran huono, että en ymmärtänyt puomilla olevia ohjeita, en päässyt pidempiaikaiseen parkkiin. Pääpuomilla ollut puomivahti kuittasi kerran meiltä jo rahat ja muilla ohituskerroilla laski jo suoraan ohi puomeista. Mietti varmaan mielessään, että melkoisia urpoja. Kainaloiden ollessa jo aika märkiä auton veivaamisesta, Kaisan lento saapui Krakovaan. Kävin hakemassa Kaisan kyytiin ja suuntasimme automme kohti Namestovoa, Slovakiaa. Tiimi oli kasassa ja kaikki oli mennyt hyvin tähän asti.

Saavuimme Slovakiaan Namestovoon ja otimme huoneet hotellista vastaan. Tämän jälkeen lähdimme käymään kaupungilla kaupoilla. Kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli joku kansallispäivä. Kävimme tsekkaamassa oletetun uimapaikan ja totesimme veden olevan lämmintä, mutta hieman vihreää. Tämän jälkeen suuntasimme takaisin hotellille syömään. Kansallispäivä ei onneksi ollut vaikuttanut ravintolan aukioloaikaan. Nälkä oli jo tässä vaiheessa todella kova.



Torstai, Valmistautuminen
Herätys Namestovon Slanicky Dvor majoituksesta Oravska priehrada järven rannalla tapahtui joskus klo 07.00 aikaan. Kaisa oli jo varmaan herännyt aikaisemmin ja Sari nukkui aamulla vielä sikeästi. Itsellä oli jo tietynlainen valmius päällä ja ajatukset olivat pyöräilyreitillä. Slanicky Dvor hotelli oli komealla paikalla sijaitseva komea hotelli, mutta halvat ja vaatimattomat huoneet. Hotellin ruoka oli loistavaa ja aamupalakin kelpasi nälkäisille matkalaisille. Siirtyminen Terchovaan alkoi. Terchovassa sijaitsi kilpailukeskus. 

Siitä lähdimme ajamaan mahdollista pyöräreittiä myötäillen kohti seuraavaa majoitusta sekä kilpailukeskusta. Huoltajani epäilivät tosin reitin oikeellisuutta ja suunnistustani. Varsinkin kun reitti kääntyi ”metsätaipaleelle”, joka oli 12 km kapea tieosuus, erittäin huonokuntoinen ja puiden peittämä tie. Tämä osuus ajetaan kilpailussa kaksi kertaa. Noin 6 km ylämäkeä ja saman verran alamäkeä. Alamäessä on 2 sortumaa ja useita pahoja reikiä tiessä. Yksi noin 80x80 cm reikä on keskellä tietä mutkan takana, siinä vauhtia pyörällä on noin 50 km/h ja ensimmäisen kerran tämä kohta ajetaan yöllä. Kaikki tämä pitää painaa mieleen ja muistettava kilpailussa. Tie on yleisessä käytössä eli kilpailun aikana siellä on muutakin liikennettä. 

Pyöräreitistä oli epäselvä tulostinkuva ja paikan päältä ei saanut alueen maantiekarttaa mistään. Paikallisten huono englanninkielen taito ei helpottanut kartan etsintäämme. Yksi noin 14 km pätkä ei edes näkynyt kartassa ja siellä sijaitsi kilpailun jyrkin 17% lyhyt pätkä. Päätimme jatkaa viimeisen 80 km loppuosuuden tiedustelua myöhemmin. 

Terchovaan saavuttuamme ihastelimme upeita vuorimaisemia ja kävimme näköalapaikalla ottamassa kuvia. Kuviin ei saa vain sitä syvyyttä ja kauneutta mikä avautui edessämme. Turisti-infosta yritimme metsästää vielä karttaa ja saimme sieltä Euroopan ison maantiekartan. Joka toimi karttana myöhemmin reittitiedustelussa. Kävimme Lidlissä ostamassa ruokaa ja lähdimme etsimään hotelliamme Hotel Pod Solimia. 

Onneksi Slovakiassa toimii nettiyhteydet ja puhelinverkko, toisin kuin Skotlannin Extreme triathlon Celtmanissa. Löysimme hotellin suhteellisen helposti älypuhelimen avulla. Hotellilla oli respa tyhjä ja aulaan tuli siivooja sekä luultavasti hotellin huoltomies, jotka puhuivat vain sujuvaa Slovakiaa. Olipa kiva jutella huone varauksista heidän kanssaan. ”Nema problema, normal katastrof!”, tai jotain sellaista sanoin heille ja odottelimme respan työntekijää. 

Kaisalla oli pää pyörällä matkustamisesta, kielikylvystä ja tästä kaikesta. Nyt olimme kuitenkin jo määränpäässä hotellin pihassa äimistelemässä aivan käsittämättömän hienoja vuoristomaisemia. Respan työntekijä saapui samaan aikaan työmaalle ja saimme huoneet. Huoneet olivat todella pienet ja aika tunkkaiset. Meidän huoneen wc-pönttö oli irti lattiasta ja suihku oli myös hieman remppa. Onneksi olin kasannut jo pyörän edellisenä iltana. Tässä ahtaassa kopissa pyörän kasaaminen olisi vienyt hermot. Perjantai ja lauantai yö ollaan jo taipaleella. Lauantai ja sunnuntai menee varmasti umpiunessa, vaikka huone olisi millainen vain. Valvottu edellinen yö ja kilpailun rasitus tuo unen pommin varmasti.

Taisimme ottaa pienet tirsat huoneissamme ja lähdimme selvittämään Hotelli Bobotyn sijaintia, sekä etsimään ruokapaikkaa. Hotelli Boboty oli Extreme triathlon Janosikin kilpailukeskuksen HQ. Siellä olisi kilpailuinfo ja ilmoittautuminen perjantaina aamupäivällä. Hotelli Bobotylle saavuttuamme siellä ei ollut mitään kilpailusta kertovaa infoa missään. Tuli vähän sellainen olo, että olenko katsonut päivämäärät nyt oikein? Kyselin respasta vähän tietoa ja karttaa. Sain vain retkeilykartan vuorelle 3D ”walt disney” piirroksena. Parempi varmaan lähteä syömään ja lopettaa tältä päivältä kello oli jo paljon. Luottaa siihen, että perjantaina organisaatio olisi jo tullut kilpailukeskukseen.


Perjantai, valmistautuminen ja kilpailu alkaa

Yö meni sikeässä unessa. Heräsin vain kerran yöllä, kun taivas repesi auki ja vettä tuli todella kovalla voimalla ukkosen säestäessä tätä veden kovaa kohinaa. Aamulla laitoin Kaisalle viestin että ”lähdettäisiinkö lenkille?”. Kävimme Kaisan kanssa aamulenkillä kylällä. Kaisa kävi juoksemassa ja minä testaamassa pyörää. 

Aamupalalla huomasimme, että hotellissa oli muitakin vieraita kuin me. Samalla sain kiinni sen mielenyhtymän mitä tämä hotelli muistutti. Jack Nicolsonin elokuva The Shining (Hohto) mineatyyriversio Slovakiassa oli jotenkin mielessä tästä hotellista. Olotila oli hieman odottava ja epätodellinen.

Pakkailimme juoksureput Kaisan kanssa mukaan, jos kisainfossa tai sen jälkeen olisi varustetarkistus. Samalla yllätimme Kaisan antamalla huollolle painatetun vaaleanpunaisen hupparin. Tiimimme mediaguru kuvanikkari Olli Jäntti oli muokannut tekstit ja logon juuri tätä varten. Tämän jälkeen suuntasimme kohti Hotelli Bobotyä. Kilpailun todellisuus avautui hotellin liittymässä missä oli Xtri World tour liput liehumassa. Se oli merkki siitä, että kilpailuorganisaatio oli paikalla ja tänään alkaa extreme triathlon Janosik. Ilmoittautumisen yhteydessä saimme tiimille kuuluvan materiaalin, poisluettuna uintipoiju, valotikut ja trackeri. Oheismateriaali oli parempaa kuin Celtmanissa ja huoltajakin sai pientä muisto reissusta. 

Kisainfossa. Kaisa, minä ja Sari
Tapasin ennen kilpailua tulevan maailmanennätysmiehen Jannick Rosendahlin. Erittäin positiivinen henkilö huoltajansa Michael Gislasonin kanssa. Mieletön kokemus näillä molemmilla huippu-urheilijoilla ja ei yhtään ylimielisyyttä. Otettiin yhteiskuvia ja juteltiin kisoista. Tämmöinen tavallinen talliainen ja maailman huipputriathlonisti. Olin otettu. 


Hotelli bobotyltä lähdettyämme suuntasimme pyöräilyreittiä tiedustelemaan. Olimme merkinneet isoon euroopan tiekarttaan ne kylät mitkä näkyivät kilpailuoppaassa ja yhdistelimme tiet yliviivaustussilla. Ongelmana oli vain se, kun kaikki kylät ja tiet eivät olleet tässä isossa kartassa. Suunnistimme sitten tiekylttien mukaan ja yritimme painaa reitin mieleen. Itselle reitti jäikin hyvin mieleen ja sen pahat kohdat. Toivottavasti tiedustelemamme reitti oli oikea ja toivottavasti huoltokin muistaisi sen ja osaisi suunnistaa sen. Mieleen jäi tämän viimeisen 80 km jäätävät nousut. Pahin oli ehkä 4 km 12 % nousu todella epätasaista asfalttia ylös vuorelle. Oli vaikea sanoa miltä ne mäet tuntuisivat. Autosta ei erota loivia nousuja ollenkaan ja jyrkät osuudet tuntuvat paljon helpommilta. Pyöräillessä tuntee vastatuulet, loivat nousut ja varsinkin jyrkät.

Ilta oli pimentynyt ja lähdimme ajamaan kohti Namestovoa, mistä kilpailu alkaisi 3.8 km uintiosuudella ja jatkuisi 180 km pyöräilyllä. Ehdimme ajaa vain noin 8 km, kun jouduimme pysähtymään onnettomuuspaikalle. Poliisi oli pysäyttänyt liikenteen. Vettä satoi ja keli oli huono. Paikallinen ajokulttuuri poikkeaa paljon Suomen liikenteestä, mikä herätti ajatuksia koko tiimissä. Pääsimme onnettomuuspaikan ohi pienen odotuksen jälkeen ja totaalinen pimeys ja vesisade oli hiljentänyt meidät omiin ajatuksiin. Matka jatkui kohti laakson pohjaa mutkaista tietä pitkin kohti Namestovoa.

Saavuimme Namestovoon uintipaikan vieressä sijaitsevalle ”ostoskeskuksen” parkkipaikalle ja aloimme valmistelemaan varusteita vaihtopaikkaa varten. Paikka oli nuorten ja hieman vanhempien kokoontumispaikka perjantaisin. Oli hieman outo olo valmistella kamoja, kun ympärillä pyöri kännisiä ihmisiä. 

Lähdimme Sarin ja Kaisan kanssa katsomaan uintipaikkaa. Se oli juuri siinä kohtaa missä arvelimmekin sen olevan. Lähtö veneenlaskupaikalta kohti pimeyttä. Reitti oli kiertää isoilla poijuilla merkitty kolmion muotoinen rata kolme kertaa. Radalla ei ollut välipoijuja, ainoastaan isot kolme valoilla merkattua poijua. Kilpailun startti läheni ja Sari jäi autovahdiksi. Laitoimme Kaisan kanssa pyöräilyvarusteet valmiiksi ja aloin pukemaan uintivarusteita päälle. Silloin huomasin uimalasien hävinneen jonnekin, niitä ei löytynyt mistään. Onneksi Kaisa sai järjestäjän kautta lainalasit käyttööni. Lasit olivat mustilla linsseillä, mikä vaikeuttaa pimeässä uintia huomattavasti.

Missä hitossa minun uimalasit on?
Uintiosuus
Tunnelma oli hyvä. Olin asettautunut uintiporukan sisäreunaan valmiina starttiin. Kaisa oli käynyt läppäämässä olkapäälle tsempit ja olin melkein valmis lähtöön. Mustat linssit uimalaseissani olivat hieman huurussa, sylkäisin linsseihin ja käytin niitä vedessä. Musiikki pauhasi yössä ja Slovakian kielinen kuulutus alkoi hävitä jonnekin taustalle. Lähtölaskenta alkoi ja olin valmiina kilpailuun.

Lähtötorvi soi ja syöksyimme pimeyteen. Vesi oli lämmintä ja uinti tuntui hyvältä. Näin kauimmaisen poijun pienet valopisteet jossain kaukaisuudessa. Mustat linssit peittivät kaiken muun. Kirosin mielessäni omaa toimintaani ja hävitettyjä kirkaslinssilaseja. Lisäsin potkuihin tehoja ja käsiin voimaa. Laskin leukaa lähemmäksi rintaa ja rentoutin uintia, välillä en nähnyt mitään valoja, jos edessäni oli uimari tai muu este. Keskityin hengitykseen, käsivetoihin ja liukuun. Välillä olin painunut reitiltä hieman sivuun ja korjasin. Käsi nosti välillä vedestä hiusmaisia tukkoja ja veden pinnalla leijui bensan haju. Ne eivät häirinneet uintia, piti keskittyä tekniikkaan ja suunnistamiseen. 

Vaikein osa uintireitin kolmiossa oli lähtöalueen poiju. Siinä ei ollut valoja ja rannan valot olivat niin kirkkaita. Tummien linssien läpi ei yksinkertaisesti nähnyt tätä poijua, uinkin tämän poijun todella isolla kierroksella monta kertaa, menettäen turhaa aikaa tähän häröilyyn. Ensimmäisen kierroksen vedin normaalivauhtia, toisen ja viimeisen todella voimakkailla potkuilla ja vedoilla. Tuntui hyvältä ja ohitin monta kanssa kilpailijaa näiden kahden kierroksen aikana. Rantaan tullessa uin rantautumispaikasta 20 metriä ohi mustien linssien takia. Loppuaika oli 1 tunti 20 min ja uintia oli tullut 4.2 km.

Juoksin pyörälle ja yritin irrottaa poijua lantion ympäriltä. Poijun remmi oli turvonnut niin että se ei kulkenut lenkissä ollenkaan. Järjestäjä yritti avata sitä, minä ja Kaisa. Vitutti suoraan sanottuna! Lopulta sain löysättyä lantionyörin niin että sain poijun ja märkäpuvun päältäni. Sain pyöräilykamat nopeasti päälleni ja lähdin polkemaan. Ennen kuin pääsin T1 vaihdosta eteenpäin minun pyörän valot tarkistettiin ja onko tracker mukana. Hävisin pyöräni kanssa pimeyteen aika nopeasti epäonnistuneen uinnin jälkeen. Uinti oli nollattu ja päähän vaihtui pyöräilyreitin kartta. Toivoin että Kaisa on uskonut ohjeeni reitin suhteen ja huolto tulisi oikealle tielle. Kaisa oli hieman epäuskoinen suunnistustaidoistani. 

Pyöräilyosuus

Poljin pimeässä hyväkuntoista tietä hyvän pyöräilyvalon valaistessa etenemistäni. Reitti oli aluksi todella kevyttä nousua ja jatkui kumpuilevana maastona eteenpäin. Todella hyvää ja nopeaa ajettavaa, mutta yritin säästää jalkojani. Yhdessä vaiheessa huomasin sykemittarin jääneen vaihtotilaan, laitoin sen päälle ja keskityin ajamiseen. Kanssakilpailijoiden huoltoautot ajoivat ohitseni ja sitten huomasin, että oma huolto oli saavuttanut minut ja valaisi tietä eteenpäin. Nyt oli hyvä ajaa. 

Ohitin ensimmäisen kaupungin ja jossain 25 km kohdalla Jannick, tuleva maailmanennätysmies ohitti minut. Odotin jännityksellä ensimmäistä suurta mäkeä. Siinä oli loivaa nousua pitkästi ja se jyrkkeni koko ajan. Viimeinen vajaa kilometri oli hiljaista puskemista 12 % suoraa nousua ja ajattelin että enää vain 11 vastaavaa tai pahempaa nousua jäljellä. Tuijotin valkoista reunaviivaa ja puskin eteenpäin. 

Sykkeen hakatessa jossain anaerobisen rajalla ja hien tippuessa kypärän reunasta kuuluu ääni ”Jussi otatko mitään?”. Nostin katseen ylös ja huoltoauto oli tiensivussa. Oli upeaa nähdä huolto ja saada kontakti heihin. Sanoin että ajavat mäen päälle odottamaan ja mitä tarvitsen heiltä siellä ja jatkoin nousua. Sitten vierelle ajoi joku kuvausryhmän auto sivuovi auki. Kuvaaja kuvasi läheltä minua ja tsemppasi ajamaan kovempaa. Aloin nauramaan ja lisäsin lisää vauhtia putkelta. Kuvausauto jatkoi matkaansa ja toivotin hyvät matkat heille ja jatkoin mäen huipun tavoittelua. Sydän hakkasi ja hiki valui, mutta mäki vain jatkui.

Lopulta saavutin tämän ensimmäisen ison mäen huipun. Otin huollolta juomapullon ja annoin roskat. Jatkoin matkaa nopeaan pitkään alamäkeen. Tie oli hieman märkä ja liukas. Epätasaisuudet olivat kääntäneet valon kohti taivasta. Mäki laskeutui Hrustin kylään ja pyörässä oli kova vauhti. Korjasin valon suuntaamaan eteenpäin ja annoin jalkojen pyörittää happoja pois lihaksista. Pelkona oli, että joku ajaa autolla joltain kylän sivutieltä eteen ja ajan kylkeen. En välittänyt nyt muusta kuin nopeudesta. Ajoin kylän läpi kovaa vauhtia ja sain pidettyä vauhdin niin hyvin, että meinasin ajaa myöhemmin Lockan kylässä ohi kääntöpaikasta. Onneksi siellä oli poliisi opastamassa kilpailijoita, muuten olisin varmuudella ajanut ohi. Jarrutin ja kanttasin jyrkkään vasempaan olin menossa kilpailun jyrkintä nousua kohti. Sinne oli enää noin 10 km. Sitä edelsi kapea aika huonokuntoinen koko ajan nouseva tie. 

Huolto ajoi takanani ja valaisi tietä. Edessä avautui iso peltoaukea taivaan valaistessa sen, siellä jossain sijaitsi jyrkkä 17% mäki ylöspäin. Sanoin huollolle, että ajavat sen päälle odottamaan. Näin kun huoltoauto katosi pimeyteen ja kauempana taas sen valot, auton kivutessa jyrkkää mäkeä sen huipulle. Suuntasin kohti risteystä, missä palomies ohjasi minut mäelle johtavalle tielle. Otin hyvän vauhdin mäkeen, joka kuitenkin tyssäsi heti alkuun. Pienin vaihde oli päällä ja puskin hämärässä ylöspäin. Sykkeet olivat jo anaerobisen puolella ja kävin välillä putkella polkemassa ja palasin takaisin penkille. Hiki tippui nyt virtanaan kypärän reunasta. Mäen huippu läheni pikkuhiljaa ja huoltoauton valot. Upea maa ajattelin. Mahtavat treenimaastot. Ei meillä Savossa.. paitsi Puijonmäki.

Mäen päällä otin huollon kannustukset vastaan ja eväät. Lähdin ajamaan jyrkkään alamäkeen reisien ollessa hyvillä hapoilla. Enää 10 isoa mäkeä. Poljin menemään ja matkalla oli noin jäätävän kokoinen ukko keskellä tietä hoipertelemassa. Ohitin tuon kännisen järkäleen oikealta puolelta, kun se heilahti juuri vasemmalle. Vauhdin ollessa ihan kohtalainen. Yritin pyörittää happoja jaloista jokaisessa alamäessä, mutta nämä mäet loppuivat kesken ennen seuraavaa ylämäkeä. Matkaa oli takana vasta noin 65 km ja jaloissa tuntui, että takana olisi 165 km. 

Reitti kääntyi kohta isolle tielle ja profiili oli hieman nousevaa. Tiesin että seuraava kovempi nousuosa olisi rankka metsäpätkä. Poljin hieman kevyemmin Oravska Nesva kylään asti, josta käännyttiin synkälle metsätaipaleelle. Tämä metsätaival ajetaan kaksi kertaa kilpailun aikana. Se on ”oikoreitti” Terchovaan. Mutkainen, puiden peittämä, erittäin huonokuntoinen 12 km pitkä tienpätkä, josta on noin 6 km nousua. Nousu alkaa loivasti ja jyrkkenee loppua kohti, huipulta alkaa jyrkkä alamäki. Alamäessä on useita pahoja reikiä tiessä ja 2 sortumakohtaa. 

Ylämäki oli tuskaa. Pidin pienen ”pissatauon” ja jatkoin eteenpäin synkissä ajatuksissa. Energian imeytymisessä oli ongelmia. Tämä oli vasta 3/12 pahoista nousuista. Saavutin huipun ja pää oli ihan sumussa. Sveitsiläinen kilpailija ohitti minut, ajattelin että perkele ja lähdin perään. Tuuppasin alamäkeen sen minkä pystyin ja uskalsin. Muistin pahat kohdat ja poljin lisää vauhtia. Sveitsiläisen kilpailijan loitotessa edessäni, kanttasin ja poljin vauhtia lisää. Se ei riittänyt, en saanut häntä kiinni. Huomasin olevani aivan jäässä, aamuyö oli viilentynyt ja märkä ajopuku sekä avonaiset kädet. Lievää nestehukkaakin oli varmasti ja otin nestettä sekä geeliä laskiessani alamäkeä kohti seuraavaa kovaa nousua ennen Terchovaa. 

Saavuin nousuun ennen Terchovaa. Alku on ihan normaalia mäkeä, jota voi polkea aika helposti, mutta tätä kestää noin 2-3 km, josta tie nousee pystyyn 12%. Mäen päältä on nopeaa laskua Terchovaan asti. Alamäessä on yksi jyrkkä mutka juuri parhaimman/pahimman alamäen juurella. Lisäksi päivällä tiellä on kova liikenne, joka ei paljon piittaa pyöräilijöistä. Terchovassa oli 100km huotopiste huoltajille ja kilpailijoille. Aikaa oli kulunut pyöräilyyn liikaa. Poljin mäen huipulle ja sanoin huollolle, että menkää aamupalalle ja ottakaa minut kiinni, kun olette syöneet. Jatkoin itse matkaa hyvällä keskinopeudella, myötätuuleen. Päivä oli valjennut ja näin muutamia metsäpeuroja pelloilla.

Matka eteni ja liikenne lisääntyi kapeilla teillä. Piti olla valppaana koko ajan. Totuus oli, että ajoin aika pää sumussa, koska energian imeytyminen oli ongelma ja samoin nesteen. Edessä oli kilpailun pahin nousu, 4 km 12% epätasaista mäkeä myöten. Pää teki töitä ja mietin mikä on ratkaisu tähän imeytymiseen. Olin ottanut suolaa ja mineraaleja, mutta ei auta. Pyysin huollolta pelkkää Coca colaa juomapulloon ja lähdin nousemaan tätä jäätävää mäkeä kohti huippua. Heti alussa vasen jalka veti kramppiin. Kova kipu ja pääsin pois pyörän selästä. Katsoin alas laaksoon ja mielessä kävi kaikki keskeytykseen liittyvät kuviot. Kaikki se ihmisten vahingonilo, pettyneet yhteistyökumppanit ja turhaan tehty työ. Väänsin jalan venytykseen ja työnsin välillä pyörää. Nousin takaisin pyörän päälle ja nousin mäkeä. Otin juomista ja jalkauduin. Venytin jalkaa ja työnsin pyörää. Vitutti niin että sattui. Hyppäsin pyörän päälle ja poljin. Pysähdyin huoltoautolle ja näin huollon huolestuneet ilmeet. Luulen että huolto ei uskonut minun pääsevän T2:lle. Onneksi sain hyvää kannustusta, eikä mitään säälipisteitä, perkele!

Otin suklaata ja Coca Colaa. Ajoin kelloa vastaan. Eräs norjalainen ohitti minut pitkän nousun alussa, mutta kuittasin ohituksen ennen huippua. Purin hammasta ja seurasin valkoista reunaviivaa. Välillä nostin katsetta ja jatkoin valkoisen viivan seuraamista. Hiki valui pitkin kypärän reunaa ja selkää. Lopulta saavutin huipun ja tie jatkui epätasaisena alamäessäkin. Tärinä välittyi kehoon, mutta yritin saada jalat pyörittämään happoja pois. Otin juomaa ja puskin eteenpäin, kohti ikävää metsäpätkää. Jotain tapahtui kropassa, kun sain energiaa imeytymään kehoon. Poljin muutaman kylän läpi auringon paistaessa jo lämpimästi. Lopulta risteys oikealle metsäpätkälle alkoi viimeistä kertaa.

Päivä alkaa valkenemaan
Maisemia pyöräreitin varrelta
En tiennyt enää ajankulusta. Sillä ei ollut enää väliä, piti vain antaa nyt kaikkensa, että ehtii T2:lle ennen klo 10.15 jonka jälkeen kilpailuni keskeytetään. Poljin metsäpätkän ylämäkeä välillä hyvällä vauhdilla ja parikertaa venytin reittä ja työnsin pyörää mäessä noin 20 metrin matkan. Tämä auttoi selvästi jalkojen toimivuuteen. Alamäkiosuus piti vetää rauhallisemmin, koska mutkaisella kapealla tiellä oli muutakin liikennettä. Poljin metsäpätkän nopeammin nyt kuin aamuyöllä ja viimeisen mäki ennen Terchovaa 12% nousun puoliväli oli työnnettävä pyörää vasta seuraavan kerran. Lihaskramppi reidessä on asia mikä pisti kuitenkin miettimään. 

Saavutin Terchovan ja T2:n ajoissa. Olin todella uupunut ja vaihto ei mennyt kovin nopeasti varustetarkastuksen kuuluessa siihen ja jotain muutakin turhaa säätämistä kuului tähän. Oli aika hyvä fiilis päästä juoksemaan upealle juoksureitille. Kaisa oli minun juokseva huoltaja ja hänen tehtävänä oli juosta kanssani koko juoksuosuus 42,2 km. Juoksureitti oli todella vaativa. Keli oli lämmin 26 astetta ja todella kostea ilma.

Juoksuosuus

Lähdin taistelemaan kelloa vastaan seuraavalle 25 km huoltopisteelle ja seuraava olisi 34 km kohdalla olisi viimeinen time cut paikka. Loppu olisi helppoa ”tallustelua” maaliin. Sykemittarini akkusta oli loppunut virta eli menimme Kaisan ajanotolla. Juoksun ensimmäinen puoli kilometriä oli kevyttä ylämäkeä. Juoksin ja kävelin sitä jalkojen ollessa niin väsyneet pyöräilystä, mutta olin niin sanotusti polkenut jalat alta ennen juoksuosuutta. Moni triathlonisti tietää sen tunteen. Nyt oli edessä erittäin vaativa ja rankka maraton jäljellä. 




Pääsimme polun alkuun vuoren juurelle. Reitti nousi suoraan pystyyn kohti vuoren huippua. Maastoon oli tehty portaat mitkä mutkitteli pitkin jyrkkää rinnettä ylöspäin. Välillä mentiin puiden juurakoita myöten ja rosoisia kallioiden pintoja. Sydän hakkasi kovaa ja jouduimme pitämään usein taukoa, että syke tasaantuu. Jalat olivat väsyneet polkemisesta. Lopulta saavutimme huipun ja laskeuduimme alaspäin. Juoksimme välillä tasaisia osuuksia ja loikimme portaita alaspäin. Hankalat paikat kävelimme. Jalat alkoivat tuntua paremmilta pikkuhiljaa ja saavutimme ensimmäisen huoltopisteen. Sen jälkeen menimme pitkin peltoa, joka oli vuoren rinteessä. Kaisa kertoi, paljon aikaa on jäljellä seuraavalle 25 km time cut paikalle. Pystyin helposti laskemaan, että emme ehdi sinne ajoissa edes tasaista tietä myöten. 

Oli päätöksen teon aika. Päätin keskeyttää kilpailun, koska kello on nopeampi kuin me. Tuli tyhjä olo. Oli parempi jättää voimia kotimatkaan, kun yrittää juosta omaa 18 km ennätystä reppu selässä vuoristossa, kun takana on 180 km pyöräily erittäin kovalla teknisellä reitillä. Mahdoton on mahdotonta. Tiimalasista loppui hiekka tällä kertaa. Extreme triathlon Janosik oli kovempi kuin minä, mutta sain onneksi maistaa Janosikin herkkua ison palan. Siitä jäi nälkä saada sitä lisää. Nyt tiedän kilpailun vaativuuden, luonteen, parannettavat asiat ja omat heikkoudet. Harmittaa pirusti yhteistyökumppaneiden puolesta, muiden kannustajien ja matkalla olleiden puolesta. Näillä mennään. Vetäydyn kuoreeni vähäksi aikaa ja palaan vahvempana takaisin.



Suuret kiitokset huoltajilleni Sari Kiira ja Kaisa Honkaniemi. Toimintanne oli upeaa. Kontakti säilyi ja huolto pelasi. 
 
Erittäin suuren kiitokset yhteistyökumppaneilleni:
A.Kiira Oy
Akra Oy

Haapajärven fysioterapia
Specsavers
Movicare
Kunnonsali varkaus
Vesileppis
Parketti ja mattoasennus Väisänen
Riina Markkula

Muu:
Varustetuki: Kesport kovanen / Pipsa
Painatukset : Luode / Satu
Fysioterapia: Kommilan fysikaalinenhoitola / Päivi
Video avustus: Köllikkäukko tiimin Jere Koistinen (Rainy Day Entertainment Oy)
Drone: Tiitus Hopia (Lizardic)
Blogin ulkoasu, painatuksien muokkaus ja monet muut asiat Köllikkäukko tiimin Olli Jäntti (Olli Jäntti photography)
Mediavalmennus: Köllikkäukko tiimin Nora Kiira 

Kaikki Köllikkäukko facebook seuraajat, teidän tsemppaus keventää aina askelta.