Viikko 12. Omia ajatuksia ylipainosta

Olen huomannut, että ylipaino ja ylipäätänsä BMI (painoindeksi) herättää kovaa keskustelua joillakin foorumeilla. Itse ihmettelin aluksi, että mitä helvettiä.. eikö se ole hienoa, että pitää tavoitteellisesta liikunnasta tai ylipäätänsä urheilee?  On upeaa, että ihmiset haastavat itsensä osallistumaan johonkin urheilutapahtumaan ja selättämään haasteensa. On hienoa, että ihmiset löytävät jotain omaa tekemistä, eikä aina tarvitse passata muille. Liikkuessani saan nollattua ajatukset, siinä eivät liikakilot ole haittana.

2015 tammikuun pyörätreeni

Kun olin juossut ensimmäisen maratonini, sain siitä hiton hyvän fiiliksen. Jokin aika sen jälkeen erään entisen triathlonistin kommentit saivat fiiliksen kuitenkin katoamaan ja tilalle tuli taas sellainen wtf-olo. Ihmettelin vain sen kaverin kommenttia, onko tämä oikea ihminen vai narsistinen kusipää? Luulisi, että kokenut urheilija on kannustava ja arvostaa muiden saavutuksia, olivatpa nämä saavutukset ihan mitä vaan. Maraton oli ollut minun pitkäaikainen haaveeni ja haasteeni, tämän kaverin yksi lausahdus oli kuin potku munille. Myöhemmin kyllä selvisi, että kaikista hyvistä ominaisuuksista huolimatta, vaakakuppi kääntyi tämän kaverin kohdalta siihen jälkimmäiseen äskettäin esittämääni vaihtoehtoon. Se oli myös ehkä yksi kannustin minulle tämän triathlonhaaveeni toteutukseen. Sain viime kesänä käännettyä tämänkin asian omaksi voitokseni.

Lahden täydenmatkan SM-triathlonkilpailun juoksuosuus 42 km

Suomalaiselle miehelle ei pidä sanoa, että et pysty johonkin, ei edes vihjata. Naisille ei saa sanoa myöskään niin, muuten nainen tekee paremmin asiat kuin kylän keskivertomiehet tai huippumiehet. Olemme pieni kansa, siksi meidän on oltava hyviä, sanoi ryhmänjohtajani Bosniassa. Asia on näin töissä, vapaa-ajalla, urheilussa ja ulkomailla. Itse yritän keskittyä hyvän tekemiseen ja olla hyvä siinä. Olen ihan hyvä monessa asiassa ja BMI ei ole vaikuttanut siihen.  

Itse olen huomannut, että on oma murheeni, jos kuljetan ylimääräistä painoa kehossani. Tiedostan, että olen kaukana huippu-urheilijoiden BMI:stä ja lopputuloksista. Pidän siitä, kun haastan itseni tekemään parempia tuloksia treenin kautta. On hienoa voittaa se olkapäällä istuskeleva pikkupiru, joka sanoo: ”älä lähde treenaamaan”. Olen voittanut sen tyypin tässä vuoden aikana todella monta kertaa. Parasta on, että treenaamisesta on alkanut tulla elämäntapa ja intohimo. On myös ollut upeaa löytää laji, josta todella pitää ja sitä on mukava harjoitella.

Aloitin triathlonin harjoittelun 10.11.2014 reilusti ylipainoisena, mutta kisoihin oli paino jo tippunut reilusti lähtöpainosta. Tuntuu hienolta huomata, että jaksaa tehdä jo kovia harjoituksia ja on tullut rohkeutta lähteä kilpailemaan. On mahtavaa nauttia kisoissa siitä tekemisestä, vaikka onkin ollut vaikeita hetkiä monet kerrat. On ollut myös helppoja hetkiä ja jalat ovat menneet kuin itsestään. Kilpailuissa on ollut upeaa, kun yleisö kannustaa minuakin. Olen nimittäin katsonut joskus taakseni, tuleeko sieltä joku kilpailun kärkinimi viimeistä kierrosta, kun minä olen vasta ensimmäisellä ja olen huomannut, että siellä ei ole ketään. Ne todellakin kannustivat minua.

On totta, että tulee manailtua niitä liikakiloja, kun vetää pitkää lenkkiä kesähelteessä tai polkee isoja mäkiä pyörällä vastatuuleen. Maalissa se paino tuntuu kuitenkin asialta, joka ei käy edes mielessä, sillä ensimmäinen ajatus viime kesän jokaisesta kilpailussa maaliviivalla oli: ”minä tein sen”.

Niitä tähän asti tehtyjä harjoituksia ja kilpailuja on ollut kiva muistella. On ollut hienoa vertailla harjoituspäiväkirjan tekemisiä vuoden takaisiin tekemisiin. Muistan vielä alun, jolloin en jaksanut juosta yhtäjaksoisesti 10 kilometriä, koska painoni oli noussut niin suureksi. Ylipaino on minun tavaramerkki siihen asti kun sitä löytyy, matkalle on jäänyt jo monta kiloa löysää painoa. On hienoa olla Köllikkäukko. Painon lisäksi matkalla on haasteena ikä. Nyt nautitaan treenaamisesta ja tekemisestä eikä murehdita liikaa. Matkalla Lazaroten Ironmaniin ja Fintriathlonin kerää koko sarjaan. No Guts, No Glory! Muistakaa, että olemme pieni kansa, siksi meidän on oltava hyviä. 

Lahden täydenmatkan SM-triathlonkilpailu 1.8.2015 maali, Köllikkäukon loppuaika 11.57.41 

Treenit

Viime viikon piti olla raskas, mutta treenipäiväkirjan mukaan se oli tuskin keskiraskas. En tiedä mistä se johtuu, mutta veto ja puhti ovat poissa. Jätin sunnuntain pitkän pyöräilynkin väliin, koska ei vaan jaksanut. Juoksu onneksi kulki ihan hyvin vielä lauantaina siihen asti kun energiat loppui. Aamukahvin energiat eivät riittäneet reilun 2 tunnin lenkille, hyvä keli antoi onneksi hyvän flow’n juoksuun. Lauantain hölmöily tankkauksen kanssa oli vain sen päivän virhe. Olin syönyt hyvin muina päivinä ja treenitkin olivat kulkeneet hyvin. Lauantaina pyöräytin polvea sen verran iltavuorossa, että sunnuntain treenit jäivät väliin ja kuuntelin vähän polven tilaa sen päivän. Toivottavasti se oli vaan jotain pientä, mikä aiheutti kivun.

Tänään on 21.3 ja se tarkoittaa sitä, että täydenmatkan Lanzaroten Ironman-kilpailuun on aikaa tasan kaksi kuukautta. Nyt pitää oikeasti keskittyä jo tulevaan kilpailuun. Harjoitteluun ja valmistautumiseen on aikaa oikeasti yksi kuukausi ja kolme viikkoa. Sitten minun pitäisi olla jo Lanzarotella kasaamassa fillaria tulevaa varten. Hitto! Siistiä! Mikä parasta, että kipua polvessa ei ole havaittavissa. 

Saliselfie 2016 maaliskuu. Se kuuluisa BMI 25,65 eli lievä lihavuus.. juu.

Viikko 11. – Pähkäilyä, treenejä

Viime viikko oli kiireinen ja rankka. Vinokuormaa tuli monelta suunnalta ja harjoitteluun ei ollut niin paljon aikaa ja voimia kuin olisi pitänyt. (Vinokuorma on keksimäni nimike fyysiselle muulle tekemiselle kuin treenaaminen. Esim. 8 tuntia lumitöitä täyttää hyvin vinokuorman määritteen.) Treenien koventuessa aika on jäänyt melko tiukalle ja kunnolliseen lihashuoltoon tai muuhun ei jää paljoa hetkiä. Nukkuminen on ollut myös vähäistä. Ratkaistakseni tämän ongelmaan yritän opetella uuden unirytmin aamuvuorojen ajaksi. On kuitenkin hankalaa mennä nukkumaan, jos ei väsytä heti treenin jälkeen.

Olen yrittänyt hakea tehoja kaikkiin kolmeen lajiin ja se tuntuu heti palautumisajassa. Onko se tottumattomuutta ja tottuuko kroppa näihin tehotreeneihin pian? Se on kysymys, mikä pyörii päässä seuraavana päivänä, kun on hiton väsynyt kovasta harjoitteesta. Pelottaa, että vetää itsensä ylikuntoon tai saa jonkun rasitusvamman. Nyt vedetään niin sanotusti limiiteillä. Olen huomannut, että kehitystäkin tulee, joten on vaan luettava kroppaa tarkasti. Yrittää huoltaa lihaksia, syödä oikein ja levätä. On myös ymmärrettävä pitää välipäivä, jos on oikeasti väsynyt olo. Kokemus on opettanut, että tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, jos ei kuuntele sen antamia merkkejä. Kokemus on myös opettanut, että välillä pitää mennä omien mukavuusalueiden ulkopuolelle. Hitonmoista tasapainottelua.. No guts no glory!

Vuoden 2014 triathlonin aloitusta ja muuta miettien

Aloin miettimään reilun vuoden takaisia asioita. Hetkeä, jolloin tein päätöksen aloittaa lajin, jota olen pitänyt yli-ihmisten lajina. Matkalla olen kuitenkin huomannut, että ei tarvitse olla yli-ihminen, vaan määrätietoinen ja sisukas.

Ensimmäinen päiväkirjamerkintä ajoittuu triathlonin aloitukseen 10.11.2014. Vuoden 2014 loppuun sain 102,19 km juoksua ja 7,25 km uintia. Pyörällä en ollut ajanut kahden ensimmäisen kuukauden aikana sisällä tai ulkona metriäkään. Joulukuun loppu ja tammikuun alku 2015 meni parannellessa kantapään luupiikkiä. Onneksi sain siihen juoksufoorumilta hyvät ohjeet hoitaa se pois. Lääkärissä meinattiin laittaa kortisonipiikki ja toinen lääkäri oli valmis leikkaamaan kantapään. 14.1.2015 pääsin treenaamaan buranan voimalla ja silti aamuisin tuska oli kova, kun nousin sängystä. Sain kuitenkin hoidettua kantapään kuntoon.

Mietin sitä, montako päivää kesti, kun sain suoritettua ensimmäisen perusmatkan triathlonkisan Vierumäellä. Minulta se vaati 237 päivää ja kilpailu tuntui yllättävän helpolta. Joroisten puolimatkan kilpailuun piti lähteä hattu kourassa. Takana oli 251 päivää aloituksesta. Seuraava oli sitten tämä kovin haasteeni Lahden täydenmatkan SM-kisat 1.8.2015. Sain homman pakettiin alle tavoiteaikani ja taakse oli jäänyt 264 päivää aloituksesta.

Täytyy sanoa, että omaa suoritustani en pitänyt kovin hyvänä, mistä lie tämä johtui. Olen vain Köllikkäukko, joka nauttii itsensä rääkkäämisestä ja haasteiden hakemisesta. Aloitin ehkä tämän kilpailun jälkeen herättelemään ajatusta Lanzaroten Ironman kilpailusta 2016. Tuntuisiko sen kilpailun läpivienti erilaiselta? Ehkä se kova harjoittelu ja täydenmatkan maaliin vienti, vaatii palkinnoksi muuta kuin yhden T-paidan. Olisi hienoa saapua maaliin, kun yleisö huutaisi kunnolla ja tunnelma olisi katossa. Lisäksi olisi hienoa saada mitali I love me-pahvilaatikkoon kotona. Mitali, missä lukisi IRONMAN tai TERÄSMIES. Jumalauta nämä tekijät olisivat kovia juttuja, kun saapuu maaliin ihan kaikkensa antaneena!

Ajatukset Lanzarotella ja sen olosuhteissa

Ajatukset ovat Lanzarotella, kun suunnittelen harjoituksia. Kysyn Kaitsulta lisäohjeita ja vinkkejä, koska hänellä on jäätävän kova kokemus Lanzaroten kilpailuista ja valmentamisesta. Itse olen polkenut mielikuvaharjoituksina Lanzaroten ylämäkiä ja tasamaaosuuksia monet kerrat. Pitkillä pyörätreeneillä olen katsonut Lanzaroten Ironman kilpailuita monet kerrat. Ne mäet vaikuttavat järkyttävän jyrkiltä. Kiinnitin huomiota myös tuuleen.. palmut youtube pätkillä kertoivat kovasta tuulesta. Se, mikä ei näy videoilta on lämpö. Miten siihen valmistautuu Suomessa? Kyllä alkaa läski sulamaan kun, pääsen sinne muutaman kuukauden päästä. Odotan kyllä innolla ja jännityksellä. 

Lisää mäkiominaisuuksia sisäpyöräilyyn. 

10. viikko – Viestihiihtokilpailu Oltermannihiihto ja lepoa

Posti toi eräällä viikolla miellyttävän kirjeen Puolustusvoimilta. Se kirje oli kertausharjoituskäsky Oltermannihiihtoon. Sain käskyn lähteä edustamaan Pohjois-Savoa reserviläisten joukkueeseen. Olin todella otettu, kun pääsin mukaan tähän hiihtoon, joka käytäisiin Joensuun lähellä Ylämyllyllä. Ne maisemat ovat minun lapsuuden maisemia ja siellä tuli lapsena ja nuorena tehtyä kaikkea kivaa. Niissä metsissä olen liikkunut paljon ja niissä upeissa kirkasvetisissä järvissä kalastellut ja uinut monina vuosina. Lyhyesti sanottuna Ylämyllyn varuskuntaan liittyy paljon muistoja, hyviä ja todella huonoja. Asuinpaikkana Ylämyllyn entinen varuskunta on varmaan yksi maailman parhaista.

Oltermannihiihto hiihdetään joukkueina. Sarjoja on kaksi: sotilas- ja reserviläissarjat. Meidän joukkue oli siis reserviläisjoukkue. Ennen varsinaista kilpailua joukkue jaetaan hiihtopareiksi joukkueen johtajan käskystä. Parit suunnittelevat heille annetut hiihto-osuudet kartalle, hiihtävät oman osuutensa annetuille rasteille ja suunnittelevat oman reittinsä nopeimpia maastonkohtia pitkin vaihtopaikalle. Hiihtopari kantaa mukanaan annettua viestiä, joka luovutetaan oman osuuden jälkeen seuraavalle parille. Hiihtopareina hiihdetään aina välimaaliin asti. Välimaalista lähetetään myöhemmin ankkuri hiihtämään ja viemään viesti maaliin. Ankkuriosuudelle ensimmäisenä lähtee välimaaliin ensimmäiseksi tullut joukkue ja sitten toiseksi maaliin tullut joukkue jne. Ankkuriosuudella on vain yksi hiihtäjä. Maaliin tullessaan ankkuriosuuden hiihtäjä joutuu lukemaan kuljetetun viestin Herra Oltermannille. (Jotenkin tulee vaan juusto mieleen tästä. Se pikku-ukko mainoksesta.)

Valmistelimme kaiman kanssa omaa osuuttamme hyvin ja kävimme tiedustelemassa hyvät maastonkohdat, sekä teimme ladut valmiiksi umpihankiosuuksille. Valmistauduimme yön hiihtoon lepäämällä ja lisäämällä pitoa suksiin, koska sukset lipsuivat hieman päivän tiedustelun ja valmistelun aikana. Maha oli sekaisin huonosta ABC:n eväästä. Onneksi saatiin huilata ja kerätä voimia lämpimässä majoituksessa iltaan asti.

Maha rauhoittui noin pari tuntia ennen lähtöä ja fiilis oli katossa. Tein viime hetken hifistelyt ja pakkasin reppuun taukotakin ja lämmintä kaakaota sekä Pepsi-tölkit ensimmäisen osan hiihtäjille. Lumipuvun alla oli vaan kevyt urheilukerrasto ja pakkanen alkoi kiristyä aika napakaksi illan kääntyessä yöksi. Taukotakki on tarpeellinen itselle, kun olimme vaihtopisteellä ja samoin myös näille hikisille vaihtoon tuleville miehille. Me lähdimme kuitenkin siirtymään omalle vaihtopisteelle aika rivakkaa vauhtia, että emme myöhästy ja pilaa suoritustamme. Vaihtopisteelle oli kuitenkin ehkä noin 5-6 km matkaa.

Saimme mukavan hien pintaan kun saavuimme oman osuutemme alkuun sovitulle vaihtopisteelle. Puimme taukotakit päällemme, koska pakkanen oli jo kiristynyt -10 paremmalle puolelle. Hikinen kroppa alkoi nopeasti jäähtymään odotellessamme saapuvaa ensimmäisen osuuden partiota. Noin puoli tuntia odoteltuamme alkoi otsavaloja näkymään pimeässä pohjoiskarjalaisessa metsässä. Partiot hiihtivät ohi, eli ne olivat muita joukkueita. Lähdimme hiihtämään meidän partiota vastaan ja jäimme muiden joukkueiden käyttämän ladun risteykseen odottamaan omaa vaihtoa. Syke alkoi nousemaan kun näimme partiomme lähestyvän. Oli mahtavaa päästä hiihtämään, kroppa täynnä virtaa. Äijät olivat vetäneet kovaa ja pitkän osuuden. Kasvoista näki että he olivat antaneet kyllä kaikkensa ja nyt oli meidän vuoro.

Kuva: Janne Hyvärinen

Lähdimme hiihtämään kohti 2. rastia ja sauva jäi mäntyyn kiinni heti osuuden alussa ja tippui kädestä. Siinä meni aikaa hukkaan heti 10 sekuntia kun kävin noukkimassa sen ylös ja pääsin jatkamaan matkaa. Leimaus meni vähän sählätessä, mutta matka jatkui kaiman johdolla ihan hyvää vauhtia. Päivällä laitettu pito olisi pitänyt jättää laittamatta. Kylmä ilma oli kuivattanut lumen nihkeämmäksi kuin päivällä. Reittimme kulki vaihtelevaa reittiä metsässä, kuntolatujen pohjia ja jäisiä tieuria myöten 3 rastille. Muutamat mäet söivät hyvin energiaa hartioista, mutta fiilis oli hyvä. Olisipa luistokin ollut yhtä hyvä kuin fiilis. Jäiset tiet olivat hyviä mennä tasatahtia, siellä ei voitelulla ollut merkitystä. Hiekoitetut kohdat veivät vähän flow:ta kun sukset töksähtivät karkeaan soraan. Onneksi sukset jalassa sai juostuakin hieman, niin en lentänyt turvalleen, kun tuli äkkipysäys.

Rasti 3. oli yleisörasti. Leimaus meni vähän penkin alle, kun narussa roikkuva leima kiertyi kaiman rynnäkkökiväärin piipun ympärille. Sitä selvitellessä meni noin 15 sekuntia ylimääräistä aikaa. Tämän yleisörastin jälkeen matkamme jatkui jäistä tietä myöten kohti seuraavaa vaihtopaikkaa, joka oli noin 5 km päässä. Noin 2 km hiihdettyämme tieuralla ei ollut enää jäätä niin paljoa ja luisto huononi sekä hiihtämättömyyteni alkoi tuntumaan hartioissa. Reitti siirtyi tieltä metsään ja järviosuudella pitkä kova hiihto alkoi jo tuntumaan. Vauhtini oli hiipunut selvästi. Tasatahti ei ollut voimakasta, joten etenin vuorotahdilla aina viimeiselle jäiselle tiepätkälle asti. Vaihtoon päästessäni oli olo, että olin antanut kaikkeni ja parempaan en olisi pystynyt. Kun kolmannen parin hahmot olivat kadonneet pimeyteen, lähdimme hiihtämään taukotakit päällä rauhalliseen tahtiin kohti yöpymispaikkaamme ja suihkuja. Oli hyvä olo ja palauduin kovasta repäisystä aika nopeasti. Ei ole mennyt triathlontreenit hukkaan. Matkalla katselin järven jäälle vanhoja verkkopaikkojamme ja saukon jälkiä jäällä. Höpisin kaimalle lapsuuden muistoja ja Jussi varmaan ajatteli, että pitäisi nyt jo turpansa kiinni.

Loppusijoituksemme oli 4. sija reserviläissarjassa. Sijoitus oli mielestäni hyvä, mutta pystytään parempaan. Minun lisäksi ensikertalaisia oli joukkueessa monta. Se on aina huono asia, kun on kyse kilpaurheilusta. Minun ja kaiman osuus ei mennyt huonosti leimausten takia, vaan oma suoritukseni olisi voinut olla parempi, jos olisin harjoitellut hiihtoa enemmän. Huonokuntoisena en kuitenkaan kilpailuun lähtenyt, vaan olen kovemmassa kunnossa kuin ikinä. Lajikohtainen harjoittelu olisi pitänyt olla parempaa. Lupasin itselleni hankkia hiihtokunnon paremmaksi, jos vielä joukkueeseen ensivuonna valitaan. Tapahtuma oli hieno kokemus ja meidän joukkueen Jermut ovat kovakuntoisia miehiä. Oli kunnia hiihtää tässä joukkueessa.

Loppuviikko meni levätessä ja töissä. Maanantaina alkoi taas kova viikko ja valmistautuminen Lanzaroten Ironmaniin.