keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Extreme triathlon Swedeman 2019


Swedeman, kesän toinen haaste!


Tiistai

Jalat ja asenne olivat jo hyvässä iskussa extreme triathlon Swedemania varten suunnatessani auton keulan kohti Vaasaa. Vaasa oli minun ensimmäinen etappini ja tapaisin siellä huoltaja/juoksija Miian. Tarkoituksena olisi yöpyä ensimmäinen yö Miian ja hänen perheensä luona. Toinen huoltajani Janiina tulee Vaasaan junalla ja Miian koti on kokoontumispaikkamme. Oli hieno tavata Swedeman-tiimi siellä. Seuraavana päivänä siirrymme varusteidemme ja auton kanssa satamaan. Siitä matkamme jatkui laivalla Holmsundiin ja sieltä määränpäähämme Åreen. Åressa sijaitsi Swedemanin kilpailukeskus.

Suunnitelma oli hyvä. Liian pitkät valvomiset ja siirtymiset rasittavat kroppaa. Hyvä lepo Vaasassa ennen seuraavaa siirtymää oli hyvä peliliike. Toinen hyvä ratkaisu olisi ollut siirtyä suoraan Holmsundiin ja olla siellä yötä. Vaasassa saimme kuitenkin syötyä hyvin ja tutustua ihmisiin ketkä ovat osallisina kilpailuuni. Miian mies olisi myös osallisena siinä, koska Miian lähtö huoltajaksi aiheuttaa lastenhoitoon liittyviä järjestelyitä.

Miian luona tein koko porukalle perinteistä spagettikastiketta poikkeuksellisesti kahteen kattilaan. Toinen sipulilla ja valkosipulilla höystettynä ja toinen ilman. Itse vaadin kastikkeeseen näitä kahta makua, koska ruuassa pitää olla hieman saundia. Tankkaus alkoi siis keskiviikkona spagetilla ja hyvällä seuralla.

Keskiviikko

Olin nukkunut koko yön kuin tukki. Ei mitään havaintoa mistään koko yönä. Olin todella pirteä herätessäni ja olo oli upea. Aamupalan jälkeen pakkailimme auton täyteen. Kirjaimellisesti lattiasta kattoon kaikkea tarvittavaa. Pyörän viedessä taas valtaosan pienestä tavaratilasta. Olimme kaikki innoissamme tulevasta matkasta ja tiesin jo siinä vaiheessa, että reissusta tulee hyvä.

Ilma oli todella mahtava ajaessamme kohti satamaa. Laivamatka Ruotsiin oli myös loistava. Laivalla nautimme upeasta kelistä auringon porottaessa armottomasti kannelle. Me otimme aurinkoa ja juttelimme kannella melkein koko 4 tunnin matkan. Taisipa Janiina saada hyvän värin iholle jo menomatkalla. Sanontahan kuuluu ”tämän päivän puna on huomisen bruna”.

Matka Holmsundiin meni nopeasti ja pääsimme Ruotsalaiseen maisemaan ajamaan kohti Årea. Auton ilmastoinnin reistatessa musta Citroen C4 keräsi lämpöä hyvin itseensä. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hyvään ilmapiiriin mikä vallitsi autossa. Väittäisin, että autossa ei ollut yli minuutin hiljaisuutta kertaakaan ennen ensimmäistä pysähdystä tai Årea.

Matka Åreen oli pitkä ja maisemat alussa hieman tylsät. Piti olla myös tarkkana kameroiden kanssa, joita oli aika tiuhaan teiden varsilla. Maisemat muuttuivat pikkuhiljaa kuitenkin upeammiksi ja jylhemmiksi. Kamerat ja kova liikenne jäivät taaksemme. Vaarat muuttuivat isommiksi ja mäet nousivat korkeimmiksi. Åre saavutettiin puolenyön tietämillä ja airbnb-majoitus löytyi suhteellisen helposti. Pääsimme nopeasti majoitukseen sisälle purkamaan varusteemme ja kävimme nukkumaan aika pian ilman mitään iltatoimia, koska kaikki olivat väsyneitä matkasta. Seuraava päivä on reittitiedustelupäivä, joka on pitkä päivä. Minun pitää muistaa reitin pahat kohdat ja käännökset. Huollon pitää muistaa reitti ja tehdä suunnitelmaa kanssani.

Torstai

Aamulla olo oli hieman tukkoinen pitkän ajomatkan jäljiltä. Matkaa Holmsundista Åreen tuli kuitenkin hieman alle 500 km ja siinä oli laivamatka ennen sitä. Aamupalatarpeet olivat aika kevyet, mutta tein itselleni aamupuuroa ja sain kahvia koneeseen. Näin vanha diesel lähtee käyntiin ja päästään hommassa eteenpäin. Suunnitelmana oli siis pyöräreittiin tutustuminen ja päivällä rekisteröityminen kilpailuun.

Ensimmäisenä lähdimme tutustumaan T1:een, joka on uinnin ja pyöräilyn vaihtopaikka. Tämä paikka sijaitsi vajaan 20 km päässä majoituksestamme upean suuren Tännforssen vesiputouksen vieressä. Kyseinen vesiputous on Ruotsin suurin. Kilpailussa 3,8 km uinti päättyy tämän putouksen juurelle järveen aivan kuohujen ja virtaavan veden viereen. Tästä huoltaja ja kilpailija juoksevat mäkeä noin 400 metrin matkan T1 vaihtopisteelle. Vaihtopisteellä kilpailija vaihtaa märkäpuvun pyöräilyvarusteisiin nopeasti ja aloittaa 205 km pyöräilyosuuden.



Tiedustelureissumme kulki T1:ltä pitkin pyöräreittiä ja mielestäni reitti ei vaikuttanut kauhean pahalta. Toki autosta kaikki mäet ovat helppoja ja tuulet eivät paljon vaikuta nopeuteen. Pyöräreitti oli myös aika selkeä ja tien kunto pääosin hyvä. Pahoja käännöksiä tai alamäkiä ei ollut yhtään. Olin salaa innoissani asiasta.

Kävimme yhdessä vaiheessa syömässä ravintolassa, koska aamupala oli ollut aika kevyt. Täytyy kuitenkin tankata tulevaa kilpailua varten. Miia oli ottanut jo roolia tähän asiaa ja patisti minua syömään sekä juomaan riittävän usein. Upeaa toimintaa, koska ajatukset olivat jo itse kilpailussa reittiä ajellessamme. Energiavarastot piti pitää täynnä ja nesteytys hyvänä. Ruuan jälkeen matkamme jatkui kohti Årea ja kisakeskusta kohti.

Reittitiedustelu kannattaa tehdä, että reitti ja mahdolliset ongelmakohdat jää mieleen. Näin välttyy turhilta virheiltä ja on helpompi lähteä kilpailuun, kun kaikki tietävät reitin. Strategisesti tärkeät pisteet on hyvä tietää ja tunnistaa.

Rekisteröinti oli kisakeskuksessa Holiday Club resort hotellin isossa salissa. Torstaina ei ihmisiä ollut paikalla vielä paljoa. Muutamia kilpailijoita ja kilpailujärjestäjän vapaaehtoisia työntekijöitä. Bongasin kuitenkin joukosta heti Celtman organisaation johtohenkilöitä, jotka olivat luultavasti auttamassa järjestelyissä. Tapasin heidät 2017 extreme triathlon Celtman kilpailussa. Kunnon Skottiäijiä. Rekisteröintitiskillä oli hieno tunne, kun Paul bongasi minut ja hän tuli kättelemään sekä tarinoimaan kanssani. Tuli jotenkin tärkeä olo, kun hän tunnisti ja muisti minut

Rekisteröinnin jälkeen lähdimme kauppaan ostamaan jääkaappiin ruokaa ja sitten huilaamaan. Kasasin pyörää ja latasin laitteiden akkuja kämpillä. Kaikki meni niin kuin pitikin, mutta satulan kiristysmekanismin pultti katkesi kiristettäessä. Pultti kiristetään momenttiin, mutta jostain syystä pultti vain katkesi. Päivä oli taas venynyt pitkäksi ja edellisen päivän rasitus tuntui vielä kropassa. Nyt tuli tämä siihen päälle. Åren pyöräliikkeet olivat jo kiinni ja pultin metsästys piti jättää seuraavalle päivälle. Sain kaiveltua pultin tyngän pois vastakappaleen kolosta ilman erikoistyökaluja. Uusi pultti oli löydettävä kuitenkin aamulla heti liikkeiden ollessa auki.


Perjantai

Perjantaiaamulle ja päivälle oli aika paljon suunnitelmia. Satulakiinnityksen pultin etsimistä, kisainfoa ja juoksureittiin tutustumista. Perjantaina pitää myös käydä aikaisin nukkumaan, koska herätys on lauantaiyönä 02.40.

Aamun reittimme suuntasi ensimmäiseksi Åren keskustaan noin 5-6 km päähän majoituksestamme. Löysimme pyöräliikkeen ja lähdin kyselemään katkenneen pultin tilalle uutta. Mekaanikko penkoi kaikki laatikot etsiessään sopivaa pulttia. Ainoa löytynyt pultti oli 5 mm pidempi kuin alkuperäinen. En tiennyt aiheuttaako se ongelmia, mutta muuta ei ollut saatavilla. Maksoin pultin ja laitoin sen taskuuni.

Lähdimme tutustumaan juoksureittiin. Tarkoituksena oli löytää reitin varrelta paikat, minne huoltajat pääsevät huoltamaan minua ja T2 vaihtopaikka sekä T2A tarkistuspiste. Apuna meillä oli Åren turisti-infosta saadut kartat ja kännykän karttaohjelma. Paikallistimme T2 pisteen aika nopeasti, joka on pyöräilyn ja juoksun vaihtopaikka. T2 sijaitsi terävän tupla-S mäen päällä. Siitä alkaisi kova yksinjuoksuosuus kohti tunturia ja sen ympäröimää maastoa. Viimeinen 10 km olisi jyrkkää mäkeä Åreskutanin huipulle huoltaja/juoksija Miian kanssa.

Lisäksi meidän oli selvitettävä missä T2A oli fyysisesti. T2A:lta huoltaja/juoksija lähtee juoksemaan viimeiselle 10 km osuudelle ja tällä pisteellä on pakollinen varustetarkistus. Repussa oli oltava määrätyt varusteet tai homma päättyisi tälle pisteelle. Tämä piste on myös tärkein Cutt off-piste koko kilpailussa. Siinä oli oltava riittävän ajoissa, että pääsee ylimmälle juoksureitille. Liian myöhään saapuneet ohjataan alemmalle reitille tai pahimmassa tapauksessa heidän kilpailunsa voi myös päättyä tälle pisteelle.


Extreme triathlon kilpailussa kilpaillaan itseään ja ”tiimalasia” vastaan. Hiekka käy vähiin jokaiselle cut off-pisteelle. Aina kun saavutat yhden pisteen niin yrität ehtiä seuraavaan pisteeseen. Se on välillä kovaa kamppailua, jos tulee ongelmia matkalla kaluston tai kropan kanssa.



Saimme suurimman osan juoksureitin tiedustelut tehtyä. Huoltopaikat olivat aika selkeillä paikoilla ja Swedeman organisaation omistaja antoi meille vielä tunturin huipun tuoreimmat tiedot selkeällä suomenkielellä T2A:lla. Puhuimme jonkin aikaa ensin englantia, kunnes ”Timo kysyi, olemmeko Suomalaisia?” ja jatkoimme keskustelua suomeksi. Aika hauska tilanne näin jälkikäteen mietittynäkin. Paluumatkalla kävimme vielä tsekkaamassa välihuoltopisteen Fröå Gruvassa ja söimme upeasta seisovasta pöydästä ravitsevan aterian jälkiruokineen noin 18 euron hintaan. Ruuan jälkeen jatkoimme matkaamme kisainfoon Åreen.

Kisainfo oli kilpailukeskuksessa isossa salissa. Celtman organisaation Stuart heitti puheosuudet Skottihuumorilla höystettynä ja Timo kertoi tunturin kuulumiset sekä reittiin liittyvät asiat kilpailijoille. Sali oli täynnä kilpailijoita yli 20 eri maasta. Swedeman organisaation video isolta lakanalta katseltuna loi lisää kisajännitystä ja odotusta kilpailijoihin sekä huoltajiin. Tunnelma oli upea.




Kisainfo toi myös yllätyksiä. Eräät ihmiset tervehtivät minua etunimellä ja tulivat juttelemaan. En tunnistanut kuin yhden Intialaisen Instagram kaverini. Harmitti, kun ei jäänyt enempää aikaa jäädä juttelemaan näiden ihmisten kanssa. Oli jotenkin hämmentävää ja upeaa samaan aikaan tavata ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita minun tekemisestäni ja olivat kannustavia tekemisestäni. En ole tottunut sellaiseen ja se hämmentää minua.

Kisainfon jälkeen menimme majoitukselle valmistautumaan. Minä aloin korjaamaan pyörääni ja pakkaamaan huoltoon liittyviä asioita. Kiristin satulan momenttiin ja satula kesti hyvin paikallaan. Olin valmis kilpailuun ja varusteet olivat ladattu valmiiksi aamuyön herätykseen 02.40.


Lauantai, kilpailupäivä

Kellot pärähtivät herättämään. En saanut nukuttua kuin muutaman tunnin, mutta se oli normaalia kisayönä. Huollon unet olivat jääneet myös vähiin. Heitäkin oli luultavasti jännittänyt tämä päivä. Laitoin puuron ja kahvin kiehumaan. Sillä aikaa kannoin kamoja autoon valmiiksi kilpailua varten. Laiton kisa-asun päälleni vielä ennen aamupalaa. Kello meni eteenpäin armottomasti. Minun piti olla kilpailukeskuksella klo 04.00, josta kyyti lähtisi kohti uimapaikkaa. Samaan aikaan huollon olisi vietävä pyörä ja varusteet T1:lle ja odotettava, että nousen järvestä ylös. Homma oli lähtenyt käyntiin ja toiminnan olisi oltava tehokasta sekä määrätietoista. Ei saanut tuntea väsymystä ja jokaisella piti olla fokus tehtävässään.

Aamupalan jälkeen vedin märkäpuvun päälleni puolittain. Lähdimme Janiinan kanssa autolla kilpailukeskukseen aamun ollessa hämärä ja kostea. Päivästä näytti kuitenkin tulevan kirkas ja aurinkoinen. Hotellin pihaan oli kerääntynyt märkäpuvuissa astelevia kilpailijoita, jotka kävelivät kohti hotellin aulaa. Janiina pysäytti auton ja liityin tähän hassuun aamuyön märkäpukuseurueeseen. Näkisin huollon toivottavasti seuraavan kerran silloin, kun nousen kylmästä vedestä tasapainoaisti hieman sekaisin. Tiemme erosi muutamaksi tunniksi.

Matka uimapaikalle alkoi linja-autoilla. Toiminta oli kuin Celtmanista. Tosin tällä kertaa vieressäni istui joku ruotsalainen kilpailija ja Celtmanissa vieressäni istui triathlonpiireistä hyvinkin kova julkisuuden henkilö Iron Cowboy. En tosin silloin tiennyt kuka hän on, mutta aina oppii jotain uutta, kun maailmalla kulkee.

Uinti

Linja-auto jätti meidät hiekkatien varteen mistä polku vei meidät järvenrantaan. Rannassa meitä odotti nainen ison hirvasporon kanssa. Hän piti meille esittelyn poron koulutuksesta ja käytöstä tuntureilla. Hän myös painotti luonnon arvoja. Ihan hieno aloitus kilpailulle.
Lähtö läheni ja kilpailijat alkoivat laittaa lasejaan päähän. Jännitys oli käsin kosketeltavaa ja seurailin miten ihmiset reagoivat tilanteeseen. Osa oli levottomia ja hymy kasvoilla. Osa pälyili levottomana ympärilleen ja seisoivat jäykkänä rannalla. Osa oli varman näköisenä rivissä venytellen ja katse reittiä seuraten. Itse en jännitä kauheasti. Varsinkaan tätä maisemaa, joka oli hyvin suomalainen. Tunsin oloni varmaksi ja kotoisaksi.

Lähtö tapahtui rannalta. Ranta oli matala pitkälle ennen kuin pääsi uimaan. Kahlasin oikeaa reunaa riittävän syvälle ja lähdin kauhomaan. Vesi oli lämmintä. En nähnyt reittipoijua kunnolla ja hain vastarannalta hyvää maamerkkiä suunnistukseen. Merkkasin puurajassa olevan loven suunnaksi ja jatkoin kauhomista. Päätin uida puoleen väliin suhteellisen rauhassa ja puristaa siitä hyvää vauhtia loppuu asti.

Reitti kulki luodon vasemmalta puolelta kohti kapeaa salmea. Salmessa vesi kylmeni radikaalisti putouksen vaikutuksesta. Vesi oli sameaa ja roskaista, johtuen putouksen voimasta tai uimareiden pohjakosketuksista. Olin lisännyt vauhtia ja löysin hyvän ryhmän, jonka peesiin jäin uimaan. Käsistä alkoi tunto häviämään siä mukaa mitä lähemmäksi putousta pääsimme. Vesi oli muuttunut jo todella kylmäksi.

Uinnissa suunnistus on kuin valokuvaamista. Otetaan happea ja välillä nopea suunnan tähystys. Se on kuin kameran sulkimen toiminta, joka rekisteröityy aivoihin. Tämä nopea hetki antaa monta käskyä lihaksille. Siinä valokuvassa on myös nähtävä edessä olevat kilpailijat ja tehtävä päätöksiä. Sulkimen toimintaa haittaavat yleensä aallot, pärskivät uimarit ja huuruiset lasit.

Viimeiseen loppupätkään lähdin vetämään ryhmästä ohi, mutta en päässyt. Saavuimme isona läjänä rantaan. Eteeni jäi joku uimari makaamaan. Ohitin hänet ja otin häntä kädestä kiinni ja vedin rannalle. Huoltaja Miia saapui jostain ja lähdimme juoksemaan mäkeä ylös hyvää vauhtia. Uinnin loppuaika oli 01.14.30.

 


Pyöräily

T1:lle päästessäni otin nopeasti märkäpuvun päältäni ja vaihdoin pyöräilykamat päälleni. Huolto ei ollut saanut pumpattua pyörän kumeihin ilmaa. Otin pumpun ja täytin takarenkaan. Pumppasin myös eturenkaaseen lisää ilmaa venttiilin vuotaessa samalla kuin lisäsin ilmaa renkaaseen. Jatkos vuoti selkeästi, prkl. Jätin pumpun huollolle ja lähdin matkaan.

Reitti lähti nousemaan heti T1:lta mäen päälle, josta oli nopeaa osuutta pitkän matkaa. Yritin ottaa alun rauhassa siinä onnistumatta. Syy oli vain siinä, että pyörä kulki hyvin. Ajoin pienillä tehoilla ja vauhdin ollessa koko ajan 35-45 km/h välillä. Tie oli loistavassa kunnossa ja tuuli oli aamuyöllä olematon. Puristin itseni pienempään kasaan lepuuttajien päälle ja annoin mennä.


Yhdessä vaiheessa aloin miettimään missähän huolto luuraa ja samoilla hetkillä huoltoautoni hurahti ohi minusta. Maisemat olivat upeita ja tie oli leveä. Kilpailu kulki muun liikenteen seassa ja pyöräreitillä oli aluksi reilusti omaa tilaa ajaa turvallisesti 58 km matkan. Mörsilin kylän kohdalta reitti kääntyi vasempaan pienemmälle tielle.

Tie lähti nousuun, joka ei ollut paha ja pystyin hyvin ajamaan mäkeä lepuuttajilta. Oli hieno fiilis ja kanssakilpailijoita oli jäänyt taakse aika iso liuta. Tie oli muuttunut hieman huonommaksi. Tiessä oli poikkihalkeamia niin kuin Suomessakin vanhoilla pikkuteillä. Pyörä kulki hyvin ja maalaismaisemat olivat aivan mahtavat. Maisemat olivat kuin maalauksissa.


Jossain vaiheessa noin 70 km kohdalla aloin huomata, että satula alkaa painumaan pompuista alas. Se tipahti pompusta aina alemmaksi ja alemmaksi. Lopulta minun oli pysäytettävä pyörä ja otettava työkaluja käyttööni ja korjattava vikaa. Ohitetut pyöräilijät menivät suurimmaksi osaksi ohi minusta korjatessani pyörää. Vedin satulan niin kireälle kuin uskalsin ja lähdin ajamaan. Nojasin enemmän lepuuttajien varassa välttääkseni ongelmaa.

Olin pysähtynyt huoltoon vain kerran ja toisella pysähdyksellä kerroin huollolle ongelmistani. Huolto kertoi puolestaan, että on hankalaa pysyä perässä, kun pyöräilyvauhti on niin kovaa. Kilpailijat ja heidän huoltoautonsa hidastavat lisäksi matkaa. Huoltajien vaarallinen käytös kilpailun aikana voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa hylkäämisen, joten vaarallisia ohituksia tai huonoja parkkeerauksia pitää välttää.



Satula jatkoi temppuiluaan. Ainoa sopiva kiinnityspultti, jonka olin saanut Åressa oli 5mm liian pitkä. Sen perkeleen kiinnityspultin pää tuli hieman ulos kiristysmekanismin toiselta puolelta ja otti runkoon kiinni. En ollut huomannut tätä majoituksella. En myöskään olisi voinut tehdä asialle mitään mukana olleilla työkaluilla. Satulankiristysmekanismi ei siis kiristänyt satulaputkea riittävästi. Momentti tuli siitä, kun pultti otti runkoon kiinni ja luulin mekanismin pitävän.

Nojasin lepuuttajiin ja hyvä flow ajamiseen oli mennen talven lumia. En ihaillut maisemia tai nauttinut ajosta. Hiki tippui kypärän reunasta kelin lämmetessä ja matkan edetessä. Ajoin taas samat kilpailijat kiinni ja pysähdyin taas korjaamaan satulaa. Lepuuttajilla makaaminen alkoi rasittaa hartioita. Satulan päälle istuminen ja monttu tiessä tiputti satulan senttejä alaspäin. Olin todella täynnä vitutusta ja tuskaa. Pää mietti koko ajan miten korjaan ongelman.

Otin nestemäistä geeliä ja poljin. Työnsin tyhjät geelipaketinkuoret aja-asun lahkeeseen. Tuuli oli yltynyt ja vastatuuli painoi hieman loivaa ylämäkeen mennessä. Aurinko paistoi upeasti taivaalta ja minulla oli matkaa vielä T2:lle noin 40-50 km. Huolto toimi loistavasti, mutta he eivät voineet korjata ongelmaani. Minun oli ratkaistava ongelma itse. Tässä ja nyt. Käteni olivat tahmaiset nestemäisestä geelistä ja silloin keksin ajatuksen mitä pitää kokeilla.

Olin pysähtynyt jo neljä kertaa korjaamaan satulaa. Viidennellä kerralla päätin kokeilla McGyvermäistä tekniikkaa eli soveltavaa ratkaisua. Pysäytin pyörän ja samaan aikaan Kanadalainen huoltoryhmä pysähtyi tarjoamaan apua. Sanoin heille, että en tarvitse apua ja kiitin heitä avun tarjoamisesta. Otin koko satulaputken irti ja hieroin siihen nestemäistä urheilugeeliä. Todella tahmaista mönjää, missä on hyvin energiaa kropalle, mutta käsissä hyvin tahmaista ja liimaista ainetta. Toivoin, että geelin koostumus liimaisi hiilikuitua sen verran että pääsisin T2:lle. Lähdin taas ajamaan toivoen satulan kestävän paikallaan.

En saanut enää hyvää fiilistä pyöräilyyn. Se oli kadonnut jonnekin satulaputken syövereihin. Vastatuuli oli aika voimakas, mutta se ei häirinnyt minua. Sisu ja vitutus antoi hyvin voimia menoon. Pysähdyin viimeisen kerran huoltoon ja sanoin heille, että nähdään Åressa.
Pyörä kulki hyvin ja ajoin hyvällä vauhdilla. Satula kesti geelillä paikallaan. Huomasin 180 km kohdalla, että pyöräily olisi mennyt täyden matkan kisassa reilusti alle 6 tunnin. Olin päässyt alle 6 tunnin jo näiden ongelmien kanssa ja tällä pyöräilyreitillä. Reitin korkeusprofiili oli noin 1900 nousumetriä. Olin kehittynyt pyöräilyssä huimasti.



Lopulta saavuin T2:lle nousevan tupla-s mäen juurelle ja lähdin polkemaan viimeiselle ”pahalle” mäelle. Mäki oli ehkä tottumattomalle hankala, mutta Swissmanin jälkeen tämmöiset nousut menevät heittämällä. Pyöräilymatka oli tarkkaan mitattu. Matkaa kertyi 204 km ja pyöräilyn aika 06.54.03. Maksiminopeus oli 75,5 km/h ja keskinopeus kaikkien ongelmien jälkeen 31,2 km/h. Pään nollaus ja juoksukamat päälle nopeasti.



Juoksu

Lähdin juoksemaan kaikki varusteet mukana. Repussa oli painoa ehkä 5 kg. Jalat olivat hieman tönköt ja keli oli lämmennyt huomattavasti. Juoksin pitkospuita ja tasaisia osuuksia. Reitin kuitenkin noustessa jyrkästi ylös tunturiin piti juoksu muuttaa kävelyksi. Nousu tapahtui tuulen suojassa auringon porottaessa täydellä. Juomarepussa ollut vesi oli lämmintä, todella lämmintä. Minä ja kanssakilpailijat käveltiin polkuja pitkin äänettömänä kohti huippua.

Ensimmäinen 12,3 km oli edettävä rauhallisesti Lillskutanille, jonka huippu oli yli 1000 metrin korkeudessa. Kaikki juostavat pätkät oli juostava, sillä takaraivossa tikitti Cut off-kello. Vauhtia on pidettävä aina kun mahdollista.

Saavutin Lillskutanin huipun ja puuraja oli jäänyt taakseni jokin aika sitten. Tunturissa istui Skotti Paul ja joku muu pitämässä tarkistuspistettä. Tällä pisteellä tehtiin varustuksen yllätystarkistuksia kilpailijoille. Vaihdoin muutaman sanan ohitusvaiheessa ja jatkoin matkaani. Minun varusteita ei tarkistettu ja jatkoin juoksua irtokivikkoista, kallioista ja sammaleista maastoa alas tunturista.
Tuuli oli alkanut puhaltamaan taas tunturissa ja sain virtaa kehoon. Pääsin loikkimaan alamäkeen kohtalaista vauhtia ja reitti oli hyvin merkitty. Reitti kääntyi puurajassa kelkkauralle, jossa oli tunturipensasta, vettä ja mutaa. Yritin etsiä hieman kuivempaa kohtaa turhaan. Jatkoin vauhdilla keskeltä, missä pusikkoa oli vähemmän.

Vihdoin reitti kääntyi tunturikoivikkoon. Tuuli jäi taas jonnekin tunturin ylemmille osille. Kropan lämpö nousi ja vauhti hidastui. Aloin ottamaan juomaa tunturipuroista, koska se oli viileää ja raikasta. Rakon juomavesi oli ihan liian kuumaa juotavaksi. Hiki tuli läpi kropasta eikä tarvinnut kusella käydä. Oli pakko juoda säännöllisesti, ettei keho kuivu. Krampit ja nestehukasta tulevat ongelmat keskeyttäisivät kilpailun ja en ehtisi Cut off-pisteille ajoissa.

Rytmitin menoa niin, että juoksin alamäet ja tasaiset osuudet. Ylämäet kävelin, sillä viimeinen 10 km on todella rankka ja sinne olisi säästettävä voimia. Pitkä 204 km pyöräily oli syönyt voimia tästä vanhasta kropasta. En ollut enää nuori mies. Lisäksi ehkä se Swissman painoi vielä kropassa jollain tavalla. Pyöräilyssä ohitettuja kilpailijoita alkoi mennä ohitseni. En lähtenyt haastamaan heitä, koska tiesin heillä olevan enemmän juoksutaustaa kuin minulla. Lisäksi he olivat melkein puolet nuorempia kuin minä. Tein omaa suoritustani ja minun pitää vielä tehdä Swedemanin jälkeen vielä yksi extreme triathlon Slovakiassa. Minun pitää miettiä kokonaiskuvaa ja tavoitetta.



Matka eteni kilometri kilometriltä. Saavuin Fröå Gruvaan, 18,3 km pisteelle. Siellä oli järjestäjän huoltopiste ja omat huoltajani. Iloiset ja kannustavat huoltajat Janiina ja Miia. Oli ilo nähdä heitä pitkästä aikaa. Minä olin kuulemma surkean näköinen. Vielä olisi kuitenkin noin 22 km maaliin ja otin nopean huollon ja lähdin Miian saattamana taas metsään juoksemaan. Reitti meni jo alas isojen mäntyjen ja kuusien varjostamiin metsiin pois lehtimetsistä.


Alusta oli fatbikella ajettua uraa ja mielestäni hankalaa juosta. Se johtui myös tottumattomuudesta juosta tämmöisiä uria. Juoksin taas alamäet, tasaiset ja loivat ylämäet. Reitti tuli kaksi kertaa tien yli ja huolto oli kummallakin kerralla siellä odottamassa. Huolto oli loistava ja täsmällinen. Nyt olin jo viimeisellä osuudella ennen T2A:ta, oli pidettävä vauhtia yllä, että pääsen varmuudella tälle pisteelle. Oli pakko päästä ylemmälle reitille ja saada keltainen finisher-paita. Takana oli kuitenkin vasta 23,4 km ja edessä oli huonoa polkua, metsätietä ja suota edettävänä. Aurinko paistoi armottomasti yläpuolella ja pysähdyksissä hyttyset hyökkäsivät kimppuun puremaan.

Juoksin polkua eteenpäin ja pääsin metsätielle hakkuuaukean reunaan. Maisema oli kuin Suomesta. Juoksin tiellä tasaiset ja alamäet. Mäkiin en enää uhrannut energiaa, koska sitä ei enää kauheasti ollut. Otin geeliä ja energiapatukkaa. Juomarakosta oli pakko juoda kuumaa juomaa ja mukana oli myös Coca colaa antamassa potkua. Jossain vaiheessa ennen T2A:ta oli vetelä suopätkä ja jalat upposivat välillä hyvin suohon. Sain kuitenkin jalkani ylös ilman kengän menetystä. Viimeisen polun ja soratien juoksin melkein kokonaan T2A:lle, joka sijaitsi Husåssa. Saavuin tarkistuspisteelle hyvissä ajoin. Monet huoltoryhmät kannustivat minua. Varsinkin kanadalainen ryhmä. Oli upeaa nähdä omat huoltajat ja virtaa täynnä oleva huoltajajuoksija Miia.



Varustetarkistuksen jälkeen lähdimme Miian kanssa nousemaan pujottelurinnettä ylöspäin kohti Åreskutanin huippua. Viimeinen todella kova 10 km nousu oli alkanut.
On välillä piristävää ja rasittavaa olla viimeisillä extreme triathlon juoksuosuuksilla huoltajan kanssa. Se johtuu siitä, että itse on tässä vaiheessa todella väsynyt ja huoltaja on täynnä purkamatonta energiaa. On kuitenkin tärkeää, että huoltaja on mukana oman turvallisuuteni takia. Hän antaa myös väliaikatietoja ja tiedustelee reittiä kallioisessa hankalassa maastossa. Huoltajan pirteys tarttuu myös kilpailijaan, vaikka se ei näy päälle päin.





Alkuosuus oli viimeisellä 10 km matkalla oli jyrkkää ylämäkeä ja juostavia loivia pätkiä oli muutamia. Pystyimme kuitenkin kävelemään reipasta vauhtia näitä mäkiä. Puuraja alkoi lähestymään. Maisemissa näkyi merkkejä vanhasta kaivostoiminnasta. Matkalle jäi isoa metsikkömaisemaa ja puroja sekä pieniä putouksia. Tiepohja oli jotain huoltotietä tai vastaavaa, joka risteili metsän keskellä.


Nyt edessämme aukeni tunturi ja tunturikoivikko. Huomasimme järjestäjän tsekkauspisteen, missä tehtiin viimeinen tarkistus kilpailijoiden kunnosta ennen siirtymistä tunturiin. Vaihdoimme muutaman sanan pisteellä ja järjestäjät antoivat meidän jatkaa matkaa kohti huippua. Mäki lähti koivikon läpi suoraan ylös kohti tunturia.

Edetessä piti olla varovainen. Oli taas ajateltava kokonaisuutta enkä pystynyt ottamaan juoksuosuudella turhia riskejä. Minulla oli vielä yksi kilpailu jäljellä Swedemanin jälkeen. Olin maksanut jo ison summan tämän seuraavan kilpailun kuluja ja niissä ei ollut takaisinmaksumahdollisuutta. Minulla oli pelissä paljon enemmän kuin suurimmalla osalla kilpailijoilla.

Olimme Miian kanssa jo aika korkealla ja ilta alkoi olla jo pitkällä. Keli viileni huipulla ja tuuli yltyi kovaksi. Meidän piti lisätä vaateita päällemme. Keli oli kuitenkin selkeä ja mitä ylemmäksi pääsimme, niin sitä hienommaksi maisema avautui ympärillämme. Taivas oli pilvinen ja aurinko loi säteitään pilvien raoista alas. Se teki upean varjojen ja valon kontrastin ympärillemme. Näimme kymmenien kilometrien päähän reitiltämme, joka kiipesi koko ajan ylemmäksi ja ylemmäksi.
Kävelimme ja kiipeilimme kohti Åreskutanin huippua. Välillä oli lumisia osuuksia ja jyrkkiä kallioita. Miia oli edelleen virtaa täynnä ja hän teki loistavaa reittitiedustelua edessäni pitäen toisessa kädessä puhelinta ja toisessa GoPro kameraa. Kamera kuvasi ja data liikkui sosiaaliseen mediaan, jota pyöritti Janiina. Halusimme välittää tietoa extreme triathlonista ihmisille.


Välillä minua nauratti, miten ketterästi Miia liikkui kivikossa ja kallioilla. Minun ollessa vain eteenpäin kyntävä vanha ukko. Kilometrit kuluivat Miian loputonta puhevirtaa kuunnellessa. Miia on siis siviilielämässään juontaja, radiotoimittaja, liikuntaohjaaja ja yrittäjä. Todellinen moniosaaja. Lista osaamisesta on siis pitkä ja en ihmettele yhtään mistä tämä puhe sekä tarinat pulppuavat. Tämä nainen on virtaa, tietoa, ideoita ja ajatuksia täynnä. Oli loistavaa, kun kuulin tarinaa, tuli väliaikoja vauhdista ja kuljetusta matkasta. Toki seurasin näitä myös omasta Garminin rannetietokoneesta. Kerrankin minä olin hiljaa ja etenen kohti maalia nöyränä. Askel askeleelta, metri metriltä ja kilometri kilometriltä.

Saavutimme Åreskutanin huipun. Tuuli oli niin kova, että se horjutti väsynyttä kilpailijaa. Huipulla oli muitakin ihmisiä, jotka olivat painautuneet rakennuksen taakse tuulen suojaan. Joukossa oli myös toinen kilpailupari. Jatkoimme matkaa rinnettä alas kohti maalia, joka oli noin 500 metrin päässä alarinteessä. Keräsin voimia juoksuun. Alusta oli parempaa ja pääsin juoksemaan suhteellisen hyvin. Lopulta näin maalin ja loppumutkan. Näin myös Janiinan alhaalla. Juoksin loppumutkaan ja pikkumäen ylös maaliin. Toinen kova haaste kolmesta oli nyt suoritettu. Sain keltaisen finisher-paidan. Päivä oli ollut taas pitkä ja rankka. Tiimin upea työ toi taas hyvän tuloksen.




Jussi Kiira, Suomi, Reckless Race, Yellow
Loppuaika: 16:11:03
Uinti: 01:14:30
T1: 00:07:34
Pyörä: 06:54:03
T2: 00:07:16
Juoksu: 07:47:40

Vetäydyimme rinneravintolaan syömään lämmintä ruokaa. Ravintolassa oli lisäkseni muitakin kilpailijoita. Kaikki alkoivat taputtamaan aina, kun seuraava kilpailija saapui ravintolaan. Extreme triathlon kilpailut ovat upeita ja kannustavia vaikka kilpaillaan myös toisiamme vastaan. Tämän tietyn hengen huomaa ennen kilpailua, kilpailun aikana ja kilpailun jälkeen. Tämä yhteishenki on todellista ja aitoa. Myös kanadalainen huoltotiimi osoitti sen tämän kilpailun aikana. Iho menee kananlihalle vieläkin, kun ajattelee Swedemania kokonaisuudessaan. Upea kilpailu.





Voin antaa vahvan suosituksen extreme triathlon Swedemanille, jos joku miettii ensimmäistä extreme kilpailuansa. Kilpailu on helposti saavutettavissa Suomesta käsin omalla autolla. Hintataso Ruotsissa on alhaisempaa kuin Suomessa. Kilpailun organisaatio täynnä osaavia ammattilaisia. Uintiosuus upeissa maisemissa ja puhtaassa vedessä. Pyöräily on 204 km sisältäen 1890 nousumetriä, mutta nousut ovat pääosin loivia. Juoksuosuus on vaativa, mutta nousumetrit jäävät alle 2000 metrin. Tästä kilpailusta on hyvä aloittaa extreme kilpailujen keräily.

Haluan kiittää kaikkia, jotka tekivät reissun mahdolliseksi!
Valmentajaa Tribasella
Panu Lieto
Yhteistyökumppanit:
Haapajärven fysioterapia
Specsavers Varkaus
Mobicare
RiinaM
Akra
Akiira
Introspekt Oy

Varusteasioissa ovat olleet mukana:

Jukka Peräsalmen pyörähuolto
Kesport Kovanen
Trimtex
Garmin                                                                                                          

Köllikkä Tiimin jäseniä:

Olli Jäntti / Olli Jäntti photography / blogi ja nettiguru / kantava taustavoima
Miia Kahila / huoltaja/juoksija / somekuvaaja Swedemanissa
Janiina Kiira / huoltaja / autonkuljettaja / somevastaava Swedemanissa
Sari Kiira / vaimo / tukija /

Kaikkia Köllikkäukon facebook ja instagram seuraajia. Teidän kannustus vie minua eteenpäin ja on ilo jakaa näitä kokemuksia teidän kanssanne.

perjantai 9. elokuuta 2019

Extreme triathlon Swissman 2019


Extreme triathlon Swissman 2019


Extreme triathlon Swissman kuuluu Xtri world tourin kahdentoista kilpailun sarjaan. Lajit uinti 3.8km, pyöräily 180km ja juoksu 42km. Kilpailussa tulee yhteensä 5500 nousumetriä. Kilpailun ehkä rankin osuus on pyöräily, joka ylittää kolme korkeaa huippua; Gotthardin, Furkapassin ja Grimselpassin. Tämä kilpailu oli Jussi Kiiran kesän extreme kilpailuista ensimmäinen.



Keskiviikko

Matka Swissmaniin alkoi 19.6 klo 01.00 noin yhden tunnin yöunien jälkeen Jyväskylästä, jonne olimme saapuneet pari tuntia aikaisemmin. Laitoimme vaimon kanssa itsemme kuntoon ja lähdimme hakemaan Kaisaa keskustasta. Kaisa Honkaniemi toimi huoltajana/juoksijana tiimissä. Kaisa oli meidän mukana myös extreme triathlon Janosikissa 2018. Kilpailussa, joka oli liian kova minulle silloin. Nyt lähdin aika luottavaisin mielin Sveitsiin, kun olin keskittynyt heikkouksiini ja treenannut niitä vahvemmiksi Panu Liedon/Tribasen ohjeilla. 

Ajoreittimme kulki kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää aluksi hyvin intervallityyliin kauniissa kesäyössä. Vaajakoskelta Lahteen päin menevä tie oli tehty kunnon sakkorysäksi. Nopeusrajoitukset vaihtelivat koko ajan 80 ja 100 km/h alueina. Kamerat olivat laitettu heti nopeusrajoituksen vaihtumisen jälkeen. Pystyin hyvin kuvittelemaan sen kuvamäärän ja rahasummat mitä ne vuodessa tienaa. Pienikin herpaantuminen nopeusrajoituksien kyttäämisessä antaisi lisähintaa reissulle. Ruuhkia tämä intervallihumppa ei paranna. Vaikea edes sanoa mikä liikennejärjestelyiden punainen lanka tällä pätkällä on. Se on osoitus ehkä huonosta liikennesuunnittelusta tai sitten ehkä todella hyvästä. Riippuen kenen kannalta asiaa katsoo. Väsyneen matkalaisen mietteitä ja ajatuksia. Matka jatkuu...

Saavuimme lentokentälle ajoissa, mutta ruuhkaa tiskeille oli jo syntynyt. Se ei minua haittaa, koska ei se kone ilman matkustajia lähde. Ei lähtenyt myöskään tällä kertaa. Startti kohti välilaskua alkoi. Teimme koneen vaihdon Münchenissä ja saimme kävellä aika reippaasti seuraavaan koneeseen, koska vaihtoaika oli todella lyhyt. Halvalla ei suoria lentoja aina saa, joten näillä mennään.

Saavuimme lopulta Milanoon ja odottelimme matkatavaroita. Matkalaukut saapuivat, mutta pyörälaukku oli hävinnyt. Selvisi, että sitä ei lastattu ollenkaan koneeseen Münchenistä. Lupasivat laittaa sen seuraavalla koneella Milanoon ja saisin sen sitten. Toinen vaihtoehto olisi, että he toimittavat sen Sveitsiin majoitukseen muutamien päivien päästä. Otin yhtiön kannalta kustannustehokkaimman vaihtoehdon eli odotin 3 tuntia pyörää terminaalissa. Tuli syötyä sillä aikaa pizza ja hankittua vuokra-auto. Silti jäi reilusti aikaa vippailla lentokentällä ja katsella ihmisvilinää. Tämä kuuluu matkustamiseen ja meillä ei ollut kiire minnekään. Lentokentän henkilökunta oli todella mukavaa ja halukkaita auttamaan ongelman kanssa. Lopulta pyörälaukku napotti keskellä aulaa ja nappasin sen mukaani autolle. Matka Sveitsiin alkoi.


Automatka Sveitsiin

Autonamme oli (ei farmarimallinen) Volkswagen Golf. Saimme ahdettua sinne 2 matkalaukkua, pyörälaukun ja 3 selkäreppua sekä 3 ihmistä. Voin myöntää, että pyörälaukku oli haastava pakattava. Kaikesta huolimatta pääsimme ajamaan kohti Asconaa. Reitti kulki hyvin sokkeloisia Italialaisia kaupungin kujia ja katuja pitkin, koska valitsimme navigaattorista hitaamman reitin. Milano oli tosin "vähän" isompi kaupunki kuin Varkaus tai Jyväskylä. Halusimme nähdä hieman maisemia matkalla. 

Milanon jälkeen reitti kulki pitkin upeita maisemia ja kyllä taas suomituristit saivat olla ihmeissään siellä kaiken keskellä. Saapuessamme Lago Maggioren rannoille, niin maisemat vain paranivat. Sarilla oli valitettavasti hieman suppeammat näkymät takapenkiltä matkatavaroiden peittäessä näkymiä.

Saavuimme Sveitsiin ja lopulta Asconaan. Majoitus löytyi helposti ja avaimet huoneeseen oli hyvin järjestetty sovitulla tavalla. Airbnb-majoituksemme oli todella viihtyisän oloinen huoneisto. Purimme matkatavarat ja matkalla tekemämme ostokset. Tämän jälkeen lähdimme jaloittelemaan kaupungille. Kävimme katsomassa heti kilpailutoimiston, T1:n ja uimapaikan sijainnit. Valmistautuminen kilpailuun alkoi välittömästi.


Torstai

Torstaina nukuimme ilman kellon herätystä. Herätessämme Kaisa oli jo ollut hereillä jonkun aikaa. Ehkä maatalon tytön geeniperimä herättää hyvissä ajoin touhuamaan. Torstain teemana oli pyöräreittiin tutustuminen. Päivästä tulisi pitkä ja kilometrejä kertyisi yli 400 km. 
Pyöräilyosuutta oli hankala tiedustella, koska pyöräilyreitti kulki välillä eri reittiä kuin huoltoauton reitti. Lisäksi alkuosuus oli todella tiheään asuttua. Tienristeyksiä ja liittymiä oli ihan kiitettävästi. Väärä liittymän valinta saattoi viedä usean kilometrin päähän ennen kuin pääsi kääntymään takaisin. Alkoi hieman mietityttämään miten huolto osaa ajaa omalla reitillään ja miten minä pyörällä omaani? Mietin myös miten he ovat sovituilla huoltopaikoilla odottamassa, kun saavun niille? Pääkulkusuunnat oli helppo nähdä, sillä sivuilla oli isoja vuoria ja ne vain nousivat isommiksi, kun matka eteni. Itselleni reitit jäävät helposti mieleen, mutta miten huoltajat asiat sisäistävät ja muistavat?

Näkymä Grimselpassin noususta. Kauempana näkyy Furkapassin lasku.

Pääsimme vihdoin selkeämmille alueille. Nousuosuuksia on vaikea joskus erottaa autosta, mutta tiesin, että tie nousee loivasti koko ajan kohti ensimmäistä vuorenhuippua Gotthardpassia. Tämä huippu nousee 2091 metrin korkeuteen ja on Swissmanin ensimmäinen kova nousu kolmesta. Tie lähti pikkuhiljaa nousemaan jyrkempään ylös ja muuttui serpentiiniksi. Luin jostain, että kova jyrkkä nousu on 12 km pitkä ja suurimmaksi osaksi mukulakiveä. Ilmeeni oli varmaan hyvin mietteliäs sillä hetkellä. Huipulla poistuimme autosta kuvaamaan nousua. Huoltoreitti oli viereiselle huipulle nousevalla tieosuudella. Sieltä näki tämän viimeisen serpentiinipätkän ja sen mukulakivet. Maisemat olivat todella jylhät! Shortsit ja läpökkäät olivat kuitenkin hieman liian kevyt varustus huipun kylmään ilmaan. Poistuimme autoon ja jatkoimme matkaa.

Seuraava nousu olisi Furkapassille, 2436 metriä korkealle huipulle. Tänne ajaessamme kiinnitin huomiota tien kapeuteen ja kovaan liikenteeseen. Lisäksi siellä ei ollut kaiteita eli oli ”syvät ojat”. Ulosajo autolla tai pyörällä näillä teillä olisi kohtalokasta. Furkapassille nouseva tie näytti tutulta ja käsittääkseni James Bondin elokuvan otos on kuvattu juuri täällä. Furkapass tulee nopeasti heti Gotthardin jälkeen. Nopeassa pitkässä laskussa ei pysty paljoa kampia pyörittämään ja poistamaan happoja reisistä happoa vauhdin ollessa niin kova. Seuraava pitkä nousu Furkapassille tulee aika nopeasti antamaan lisää happoa reisiin. 

Maisemat ovat todella upeita ylhäällä. Furkapassin huipulla oli noin 3-4 metrisiä lumipenkkoja, mitä tie halkoi. Epätodellista ja upeaa. Tästä alkoi nopea serpentiinialamäki, jossa asfaltilla oli joissain kohti vettä, kiviä, mutaa ja hiekkaa. Niin ja ne ”syvät ojat”. 
Laskun lopussa pitää olla tarkkana käännöksessä tai muuten matkaan tulisi reilusti lisää kilometrejä. Sama oli Gotthardin laskussa. Käännös kohti Furkapassia menee helposti suoraksi kohti eri määränpäätä. Tämä käännös olisi kuitenkin helppo muistaa. Nousu kohti Grimselpassin 2164 metriselle huipulle lähti kahden ison rakennuksen välistä. Tie ylös oli selkeää serpentiiniä. Helppoa nousta autolla, mutta luultavasti aika tahmaista nousta pyörällä kahden kovan nousun jälkeen. Olin varmasti tässä vaiheessa aika hiljainen ja mietteliäs. Tämä nousu oli viimeinen pitkä kova nousu, jonka jälkeen olisi pitkä hyvä lasku ennen ihan pientä terävää nyppylää ja loppurullausta kohti juoksun alkua.


Edessä siintää Furkapassin lasku sekä ne syvät ojat.
Furkapassin huippu.

Kävimme vielä katsomassa pyöräilyn ja juoksun vaihtopaikan eli T2:n. Sitten tiedustelimme juoksuosuutta noin 20 km matkan. Paluumatkalle lähdimme ajamaan liikenteen ollessa täysin jumissa. Kävimme syömässä jossain pikkukylän ravintolassa ehkä elämämme kalleimmat perusspagetit. Palvelun ollessa kuitenkin kuin michelintähden ravintolassa. Se paransi spagetin makua hieman. Majoitukselle palasimme joskus klo 23:00 tienoilla ollen todella väsyneitä.


Perjantai

Kilpailuja edeltävinä päivinä on yleensä aina rekisteröinti ja kisainfo. Joissakin extreme triathlon kilpailussa tarkistetaan pakolliset varusteetkin rekisteröinnin yhteydessä. 
Majoituksemme oli todella lähellä kilpailukeskusta ja kävelimme paikanpäälle helposti sekä nopeasti. Rekisteröinnin yhteydessä järjestäjälle ei ollut päivittynyt huoltajan tiedot ja ne piti käydä muuttamassa eri pöydän äärellä. Huoltajan piti olla aina organisaation tavoitettavissa, jos tapahtuu muutoksia, onnettomuus tai muita ilmoitettavia asioita. Kävimme tekemässä muutokset ja yhteyskokeilu tehtiin Kaisan puhelimeen. Yhteys pelasi hyvin ja pääsimme takaisin rekisteröintijonon hännille jonottamaan. Se on meille suomalaisille tuttua ja turvallista hommaa onneksi. 
Varmistamassa huoltajan tietoja.

Saimme rekisteröinnin hoidettua ja samalla ostimme pakolliset Swissman-artikkelit. Kilpailuinfo oli todella upeasti järjestetty ja kaikki asiat selvisivät infossa. Selvisi, että pyöräilyreitti on hyvin opastettu. Tarkkana saa tosin olla. Lisäksi kerrottiin ukkosen mahdollisuudesta mikä vaikuttaa uinnin peruutukseen. Luvassa oli siis ukkosta ja vesisadetta. Se ei luvannut hyvää kilpailupäivälle, mutta keli on onneksi kaikille aina sama. En ota stressiä keleistä, koska kelit ovat yleensä huonoja, kun olen ollut kilpailemassa. Vettä, tuulta, ja rakeita... antaa tulla vain. Nyt olisi vain tärkeintä päästä ajoissa nukkumaan, sillä herätys on klo 02.00 yöllä.


Kisainfossa


Huoltopaikkojen suunnittelua.


Lauantai, kilpailupäivä

Herätys soi 02.00. Oli taas hieman epätodellinen olo ja olin nukkunut vain muutaman tunnin. Rutiinit lähtivät kuitenkin hyvin käyntiin. Aamukahvit ja kamat olivat niin kuin aina. Normaalin aamupuuron sijasta söin spagettia, mutta hyvin upposi väsyneeseen ukkoon, vaikka nälkä ei ollutkaan. 


Hyvää huomenta!

Virittelin pyörään vielä valot ja laitoin kisa-asun päälle. Ajoin pyörän lähellä olevalle vaihtopaikalle ensimmäisten urheilijoiden joukossa ja laittelin varusteet valmiiksi pyörään roikkumaan. Kello oli jonkun verran yli 3 yöllä. Laivalla piti olla klo 04.00 mennessä tai kilpailu päättyisi ennen kuin se on alkanutkaan. Huoltaja Kaisa tuli paikalle ja lähdimme kävelemään kohti laivaa, joka oli noin kilometrin päässä T1:stä. Satamalaiturin kohdalla laitoin märkäpuvun kokonaan päälle ja Kaisa tsemppasi ja hyvästeli, kun nousin laivaan odottamaan lähtöä uinnin lähtöpaikalle. Lähtöpaikka sijaitsi 3.8 km päässä saarella. Laiva täyttyi ja odottelimme lähtölupaa organisaation seuratessa sääennustetta. Ukkosmyrsky oli viereisen vuoren kohdalla ja kilpailijat odottivat mitä tapahtuu.

Vihdoin tuli kuulutus. Uintia oli lyhennetty ja reitti muuttunut. Kaikki huokaisi helpotuksesta, että ei tarvitse lähteä juoksemaan 6 kilometriä, joka oli vaihtoehto B jos uinti peruttaisiin. Taisi osa taputtaakin, allekirjoittanut mukaan lukien. Jouduimme poistumaan laivasta kävellen ja suuntaamaan kävellen sataman länsiosaan. Uinti starttaisi sieltä pienvenelaiturilta kohti T1:stä. Iso joukko märkäpukuisia ihmisiä käveli pitkin rantaa juuri sulkeutuneiden ravintoloiden ohitse. Humalaiset juhlijat katsoivat aluksi hölmistyneinä ja lopulta alkoi kannustushuudot sekä käsien läpytys. Yksi vanhempi rouva huusi ”you are beautiful, you are beautiful!!” Meitä nauratti. 

Minulla oli jostain syystä jännittynyt olo. Normaalisti en jännitä, vaan tunnen oloni varmaksi. Olin istunut laivassa pitkään ja juttelin siellä kovien triathlonistien kanssa. Toinen oli henkilö joka sijoittui lopulta Swissmanissa kolmanneksi ja toinen oli Sami Kotilainen. Todella kova huipputriathlonisti mm. pari kertaa ollut Konalla ja Joroisten voittokin taisi olla joltain vuodelta. Tunsin itseni taas aika kokemattomaksi heidän seurassaan, mutta teen omaa suoritusta enkä keskity muuhun tai muiden tekemiseen. Olenhan jo vanha ukko ja aloittanut triathlonin 44-vuotiaana. 


Uinti

Lähtö lähestyi ja siirryimme veteen. Huomasin heti veden olevan yllättävän kylmää. Painoin kasvot veteen ja korjasin laseja. Taivas alkoi muuttua hieman valoisammaksi, mutta vielä oli kuitenkin hämärää. Torvi soi ja lähdimme liikkeelle. Suunnistimme kohti venettä, jossa oli siniset vilkkuvalot. Vene toimi meidän oppaana lipuessaan vaihtopaikkaa kohti. Uintini oli tahmeaa ja tajusin, että tämä oli minun ensimmäinen avovesiuinti tälle kaudelle. Uinti oli noin reilu kilometrin mittainen. Nousin rantaan hyvällä fiiliksellä heti, kun käsi osui pohjaan. Otin lasit pois päästä, juoksin eteenpäin ihmisten muodostamaa kujaa pitkin ja avasin märkäpukua samalla. Katse haki koko ajan Kaisaa. Pääsin pyörälle ja Kaisaa ei näkynyt missään. Organisaatio oli ilmoittanut jokaiselle huoltajalle uinnin muutoksesta ja muiden huoltajat olivat paikalla. Pyörällä otin märkäpuvun kokonaan päältä pois ja aloin pukea pyöräilyvarustusta päälleni. Kaisa tuli paikalle juuri, kun olin tekemässä lähtöä ja pahoitteli tapahtumaa kovasti. Organisaation ilmoitus ei ollut tavoittanut Kaisaa jostain syystä. Uinnin loppuaika oli keskivertosuoritus ja keskityin nyt jo seuraavaan. Ei pidä miettiä menneitä vaan tulevaa. Nyt vain eteenpäin!


Pyöräilyosuus

T1 jäi taakse ja edessä avautui reitti, mikä olisi rankin pyöräily mitä olen ikinä ajanut. Kolme isoa vuorta ylitettävänä ja vaarallisia laskuja. Nyt olisi kuitenkin päästävä sokkeloisen tuntuiselta asuinalueelta pois. Heti alussa huomasin reitin olevan hyvin opastettu ja pyöräilijöitä oli sen verran, että reitiltä ei voinut eksyä. Poliisi toimi liikenteenohjauksessa monessa risteyksessä. Upeaa toimintaa!
Pyöräkameran kuvaa pyöräreitin alusta.
Liikenteen joukossa sai olla tarkkana.
Reitti oli hyvä ja nopea ajaa. Lähdin maltilla liikenteeseen ja säästin voimia isoihin nousuihin. Keli muuttui jossain vaiheessa kaatosateeksi, mutta onneksi se loppui aika pian. Tie lähti jyrkkenemään Gotthardpassia lähestyttäessä. Autolla ajettaessa tämä ei vaikuttanut edes nousulta. Lihakset ovat hyviä indikaattoreita nousuille. Ne reagoivat nousuihin yleensä jollain tavalla. Nousin putkelle ajamaan välillä, mutta ajo tuntui hyvältä. Lopulta tavoitin kyltin missä oli nousuprosentit ja matka. Huipulle oli 12 km ja nousuprosentti taisi olla keskimäärin 9 %. Mukulakivinen tie vei paljon tehoja ja teki ajosta vaikeaa. Maisemat olivat huikeat. Kanssakilpailijat eivät olleet juttutuulella ohitustilanteessa. En minäkään. Ohitimme vuoronperään toisiamme. Tasainen puuskuttava hengitys rytmitti polkemista ja hiki tippui kypärän etureunasta tangolle. Pyöräily kulki ihmeellisellä rytmillä. Välillä ajoin kaukana jossain, kun kohta taas vauhtini oli hidastunut ja taakse jääneet menivät ohi. Pienen matkan ajettuani sain taas ohitettua nämä kilpailijat. Gotthardin huippu tuli kuitenkin vastaan. Otin huollolta tankkausta ja lisää vaatetta alamäkeen, sillä ylämäessä hankittu lämpö haihtuu aika nopeasti näissä pitkissä kovavauhtisissa laskuissa.

Laskut menivät liian nopeasti. Ne olivat niin nopeita, etten pystynyt polkemaan happoja pois jaloista ennen seuraavaa nousua. Lisäksi autot hidastivat laskuja. Ei hidastanut kaikkia kilpailijoita. Eräskin kilpailija suhahti ohi minusta ja noin 4-5:stä autosta. Minulla oli vauhtia siinä vaiheessa noin 55-60 km/h. Joillakin on enemmän hulluutta kuin minulla. Tärkeintä oli päästä ehjänä maaliin ja kohti seuraavaa kilpailua.

Furkapassin nousu oli rankka. Minulla oli taas ongelmia nesteiden ja energian imeytymisen kanssa. Maha oli turvonnut ja mikään ei imeytynyt. Furkapassin huipulla oli aika sekava olo, johtui myös varmaan korkeudestakin. Siirryin vesilinjalle ja lähdin ajamaan alamäkeen, joka oli aika vaarallinen. Sulamisvedet, kivet ja hiekka olivat asioita mihin piti nyt keskittyä. Onneksi olimme tehneet reittitiedustelua. Olin pahalla päällä ja tuuli iski kunnolla päälle jossain kohtaa alamäkeä. Olin tosi kylmissäni, johtuen nestehukasta ja tuulesta. Kiroilin ja ajoin. Joku ohitti minut laskussa ja lisäsin vauhtia. 

Vihdoin pääsin Grimselpassin nousuun, jossa jouduin pysähtymään hetkeksi. Join vettä ja mietin oksentamista olotilani parantamiseksi. En saanut oksennettua, hyppäsin pyörän päälle ja ajoin huipulle. Kaisa oli vastassa parkkipaikalla. Pyysin Kaisaa pitämään pyörää, kun juoksin vessaan. En saanut oksennettua sielläkään. Tilanne näytti hieman kehnolta. 
Ajoin pyörän autolle ja laitoin lämmintä vaatetta päälle todella pitkään nopeaan laskuun. Söin nuudelikeitosta nuudelit sormin ja hörppäsin lihaliemet päälle. Tässä vaiheessa ajatukset olivat synkät. 
Tiukka nousu takana ja huolto edessä!
Lämmintä päälle ja evästä suuhun!

Lähdin polkemaan alamäkeen niin kovaa kun pääsin. Noin kilometrin jälkeen alkoi etuhaarukasta kuulumaan outoa ääntä ja vauhtia oli reippaasti yli 50 km/h. Ääni kuulosti siltä, että vanteen keskiölaakeri on hajoamassa. Jarrutuksissa se vain korostui. Kurkotin tangon yli ja vapautin etujarrun. En halunnut rasittaa pyörän etupäätä yhtään enempää. T2:lle oli matkaa vain joku 20-30 km. Lisäsin vauhtia ja arvelin, että nyt mennään perkele pelkän takajarrun varassa täysillä. Kävi miten kävi.

Alamäki jatkui ja jatkui. Jalat alkoivat pelaamaan ja matka lyheni. Vesilinja ja nuudelikeitto avasivat aineenvaihduntaa. Selkiä tuli vastaan ja tasaisella keskivauhti oli noin 33-35 km/h. Kevensin vielä lisää ennen T2:sta ja laskin, että olen vielä hyvin aikataulussa. Time cut-ajat ovat vielä kaukana ja elämäni kovin pyöräilyosuus on takana. Ei tosin ilman vaikeuksia, mutta vaikeudet voitettiin. Nyt taas katse eteenpäin kohti maratonia!


Juoksu

Kaisa lähti mukaan juoksemaan T2:lta 8 km osuuden, että saisi hieman lämpöjä jalkoihin viimeiselle 9 km pitkälle maaliin saakka vievälle osuudelle. Juoksureitti lähti heti alussa nousemaan jyrkästi ja sitä riitti noin kahden kilometrin matkan. Sovimme Kaisan kanssa, että juoksemme alamäet sekä tasaiset ja loivat mäet. Matka taittui yllättävän nopeasti, kun oli juttuseuraa. Reitti oli upea. Polku meni putouksen takaa kuin elokuvissa, eteni upeissa lehtometsissä ja oikealla puolella avautui upea järvimaiseman. Polku oli hyvä ja sitä oli helppo juosta. Pääsimme huoltopisteelle missä Sari oli odottamassa auton kanssa. Nappasin repun selkään ja jatkoin juoksemista. Kaisa jäi autolle ja huoltoauto siirtyi noin 18 km kohdalle odottamaan minua ja tarjoamaan huoltoa. Sari oli hyvin suunnitelmassa mukana ja tiimityö toimi.

Juoksureitti kulki upeasti vesiputouksen alta.
Reitti oli selkeää ja maasto helppoa juosta. Sää oli lämmennyt todella kuumaksi. Kastelin pääni välillä kylmällä vedellä ja se viilensi kroppaa kovassa helteessä. Sain muutamia kanssakilpailijoita kiinni ja kävelin välillä. Pääsin 18 km kohdalle ja Kaisa oli paikalla eväiden kanssa. Join Coca colaa ja otin jotain muuta. Vaihdoimme muutaman sanan ja lähdin teputtamaan eteenpäin. Päässä takoi kuitenkin Time Cut off. Aikarajoja ei saa ylittää tai tavoitteet eivät toteudu. Pyrin juoksemaan mahdollisimman paljon, vaikka kuinka sattui ja väsytti. 

Juoksusta puolet takana.

Matkalla oli paljon vesipisteitä. Ei virallisia, mutta paikkoja mistä saa vettä. Kannoin turhaan noin 4 kg reppua yli 30 km, olisin selvinnyt pelkällä vesipullolla ja geeleillä. Aikaa oli 30 km kohdalla mennyt 4 tuntia ja matkaa T2A:lle oli vielä 3 km. Olin hyvin aikataulussa. Jalat ja ukko alkoivat olla jo aika pehmeitä tässä vaiheessa, mutta eteenpäin mentiin. Juoksuvauhti oli tasaisilla noin 5.30 min/km vauhtia. Jyrkät mäet kävelin. 

Saavuin vihdoin T2A:lle. Tällä pisteellä vaihdon toisen repun selkään ja huoltajan on pakko lähteä mukaan viimeiselle osuudelle. Tämä piste T2A on myös varustetarkistuspiste, reppujen sisältö tarkistetaan. Repussa on oltava pakolliset varusteet. Varusteet hyväksyttiin ja reppu merkattiin tarkistetuksi, viimeinen 9 km todella jyrkkä nousu alkoi. Heti alussa mäki otti luulot pois. Reitti meni todella jyrkkää nousua ja sykkeet paukuttivat tapissaan. 
Pyöräily ja 33 km juoksu oli ottanut jo veronsa. Kuljin mäkeä ylöspäin ja otin happea. Kaisa loikki kuin nuori peura ”ala tulla, ala tulla..”. Itsellä ei ollut samat fiilikset. Kilometrit taittuivat hitaasti ja tunsin itseni pieneksi näissä maisemissa. Yli 4000 metriin kohoava jyrkänne nousi sivullamme todella uhmakkaana kohti pilviä. 

Polku meni pihojen läpi. Välillä kuljimme pitkin metsäteitä. Eräässä vaiheessa polku meni myös sonnilauman keskeltä, jonka omistaja huuteli jotain springen tai jotain sellaista. Katselin siinä keskellä laumaa kävellessä näitä kivoja ”lehmiä”, mutta sitten tajusin, että niillä ei ole utareita. Ei kuitenkaan alettu panikoimaan Kaisan kanssa, sillä minä olen vanha lihansyöjä ja Kaisa on maatalon tyttö. Juteltiin hyvin sonnien kanssa mukavia ja yksi lauman jäsen meinasi lähteä meidän mukaan vielä juttelemaan. Meidän piti kuitenkin hyvästellä kaveri ja matka huippua kohti jatkui. 

Ilta alkoi pimenemään ja askel lyhentymään. Alkoi myös kova vesisade. Laitettiin varusteita lisää päälle ja kiipeäminen jatkui ja jatkui… Pimeys nieli meidät. Kaisa laittoi otsavalon ja itse halusin totuttaa silmät pimeään siinä onnistumatta. Meidät ohitti miespari käsi kädessä kulkien. Huoltaja kantoi toisen reppua. Kanssakilpailija oli ihan loppu ja niin olin minäkin. Minun reppua kukaan ei ota kantoon tai taluta maaliin. Jossain kaukana näkyi valoa ja ajattelin että tuolla on muuten maali ja sain hieman lisää intoa etenemiseen. Tamppasin mäkeä ylöspäin ja katse oli kaukaisissa valoissa, mitkä lähenivät koko ajan. 

Olin loppu. Otimme Suomenlipun repusta. Lippu ei päässyt Janosikissa maaliin, mutta nyt se pääsee. Sari oli huipulla vuorijuna-asemalla todella väsyneenä odottamassa. Kävin antamassa Sarille suukon ja jatkoimme maalialuetta kohti… Oli todella epätodellista nähdä Swissman liput ja maalialue. Olin nähnyt tämän youtubesta lukemattomat kerrat. Etenimme nyt vesisateessa valaistua lippukujaa kohti maalia. Suomenlippu käsissämme ylitimme maaliviivan. Nyt minusta tuli Swissman ja saan mustan Swissman finisherpaidan! 


Upea, mutta rankka kisa viety maaliin! 

Fiilis oli käsittämätön. Meinasin unohtaa laittaa vaihtovaatteet päälle siinä liikutuksen ja väsymyksen luomassa tunnetilassa. Olin jakanut voimat oikein ja tankit olivat ihan tyhjät. Menimme Kaisan kanssa vaihtamaan kuivat ja lämpimät kamat päälle maalialueen viereiseen isoon telttaan. Suunnistimme vuorijuna-asemalle Sarin luo ja menimme ravintolaan sisälle lämmittelemään. Halusin jäädä sinne vaihtamaan kokemuksia muiden urheilijoiden kanssa, mutta huolto oli väsynyt ja lähdimme odottamaan junaa, joka lähtisi kohta alas. Joku Instagram-seuraaja kävi kättelemässä ennen kuin lähdin ravintolasta. Olen päättänyt, että tulevissa kilpailussa minä jään istumaan pöytään juttelemaan muiden kanssa. Juon oluen ja syön jotain. Se on hyvä debriefing käydä kisa läpi vertaisten kanssa. 

Pääsimme loputtomalta tuntuneen mäen alas vuorijunalla ja kohti majoitusta. Ruokaa ei ollut missään tai mistään saatavilla enää siihen aikaan. Onneksi hotellihuoneesta löytyi jotain huoltoon tarkoitettuja eväitä. Kävin suihkussa ja söin niitä. Laitoin vesipullon sängyn viereen, jos jano yllättää yöllä. Toivotin hyvät yöt Sarille ja Kaisalle. Valot sammuivat ja minä samaan aikaan. Vesipullo oli koskematta, kun heräsin aamulla. Univelka ja rasitus olivat antaneet hyvät yöunet.

Aamulla suunnistimme nälkäisinä aamupalalle ja sen jälkeen lopputilaisuuteen Kleine Scheideggiin vuorijunalla. Täytyy sanoa, että koko Swissman reissu oli todella kova tiimille. Valvominen, vaativa kilpailureitti ja kaikki muu siihen päälle vaatii paljon jokaiselta. Ei pelkästään kilpailijalta. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja joitakin virheitä tehtiin. Tiimi pysyi aikatavoitteessa, sai mustan paidan ja Suomenlippu ylitti maalin. Loppuaika 17.22.50.

”Swissman is not about how fast you are. You do an Xtreme triathlon – that`s what matters.”

Swissmanin kuuluisa musta paita ja sen saaja.

Swissman-tiimi: Jussi, Sari ja Kaisa.

Suuret kiitokset Sarille ja Kaisalle! 
Ilman yhteistyökumppaneita ei maaliviivaa olisi ylitetty. Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille!

Haapajärven fysioterapia
Specsavers Varkaus
Mobicare
Riina M
Kunnonsali Varkaus
Kesport Kovanen
Olli Jäntti Photography
Garmin