tiistai 3. heinäkuuta 2018

Köllikkäukon eli Jussi Kiiran fiiliksiä.

Olen tässä vajaan vuoden törmäillyt vastuksesta vastukseen. Aika ja voimat ovat olleet vähissä monta kertaa. Olen löytänyt heikkouksia itsestäni, mihin en ole ollut tyytyväinen. Olen myös tavannut vääriä ihmisiä ja luottanut heihin. Kuntoani olen pitänyt yllä, mutta viime vuoden kunnossa en tällä hetkellä ole. Mikään ei ole vielä tappanut, kun eteenpäin vielä mennään.

Vuoden vaihteessa asiat päätyivät sellaiseen jamaan, että jouduin palaamaan lähtöruutuun. Triathlon ei tähän ollut syyllisenä, vaikka jotkut sitä epäilivät, vaikka työstä tullut pidemmän ajan kuorma pysäytti ajattelemaan ja keräämään voimia. Kyykkypyörästä loppui niin sanotusti polttoaine ja kone meinasi leikata kiinni.

Palaan vielä viime kesään lyhyesti. Viime kesä oli onnistunut triathlonin osalta melkein täydellisesti. Köllikkä team teki historiaa olemalla ensimmäisenä suomalaisena tiiminä kisaamassa Extreme triathlon Celtmanissa. Itse saavutin kovia rajapyykkejä kahden ja puolen vuoden treeneillä. Toukokuussa oli Ironman Lanzarote, maailman kovimmaksi Ironmaniksi rankattu kisa, jossa paransin aikaani tunnilla ja 44 minuutilla. Vajaa kuukausi siitä oli kauden päätapahtuma, Extreme triathlon Celtman. Siellä oli paljon ongelmia, joista suurin oli flunssan tuoma ärsyttävä yskä ja kuume. Sain kaksi päivää ennen kilpailua antibiootit ja kuume hävisi. Vedin kilpailun läpi ensimmäisenä suomalaisena kauheissa olosuhteissa sekä puolikuntoisena. Loppuajaksi kirjattiin 14.33.06. Päätapahtuman jälkeen suoritin vielä puolimatkan kilpailun Joroisilla ja täyden matkan SM-kilpailun Tahkolla. Täyden matkan SM-sijoitus 10. ja oma ennätys. Kesä oli siis loistava ihan isossakin mittakaavassa.

Miten tuloksiin ja tekemiseen reagoitiin, se oli kieltämättä pettymys. Paikallinen lehti muisti kirjoittaa jutun, kun soitin elokuussa toimitukseen ja kysyin ”niin milloin te meinasitte tehdä sen lupaamanne jutun Celtmanista?”. Muissa medioissa tai foorumeilla Celtmaniin ei reagoitu millään tavalla. Kokonaissaldo oli kova ja saavutettu lyhyessä ajassa, mutta tieto ei saavuttanut juuri ketään. Syitä en osaa kertoa. Luultavasti Köllikkäukko nimenä, taustani ja ikäni vaikuttivat osaltaan asiaan. Huippu-urheilijataustalla tai julkkiksena uutinen olisi ollut kova juttu.

Vastoinkäymisistä huolimatta näen edessä valoa. Muutoksia on tulossa monellakin suunnalla. Tälle vuodelle ei ole kuin yksi tavoite triathlonissa: Extreme triathlon Janosik Slovakiassa syyskuussa. Tavoitteena on myös saada urasuunnitelmat kuntoon ja vesivahinkoremontti tehtyä. Tämä jälkimmäinen vie paljon rahaa, aikaa ja voimia. Siitä kuitenkin luultavasti selvitään ilman miestappioita kovalla työllä. Suunnitelmat vuodelle 2019, tiimi sekä tehtävät alkavat muodostua pikkuhiljaa. Siitä asiasta myöhemmin.

Onneksi triathlon on voimaannuttava harrastus. Se antaa lihasta nivelten tueksi ja jaksamista. Treeneissä ei ajattele negatiivisia asioita ja kiire unohtuu. Näen tulevaisuuden parempana kuin pitkiin aikoihin, liekö se kangastusta vai todellisuutta. Nyt pitää tarpoa kohti sitä mikä tuntuu todelliselta ja hyvältä. Ehkä ihmisen pitää vain välillä pysähtyä, miettiä, ottaa riski ja kerätä oikeita ihmisiä ympärilleen. Tehdä niitä asioita, mistä itse saa voimaa ja motivaatiota ja jättää negatiiviset asiat taakseen. Jokainen pystyy, minäkin vaikka olenkin jo 48-vuotias. Olen Köllikkäukko; uiva, pyöräilevä ja juokseva ihmiskoe.