Keskiviikko, Matka
Matka Slovakiassa käytävään extreme
triathlon Janosik kilpailuun oli helpoin toteuttaa lennolla
Krakovaan, josta siirtyminen Slovakiaan vuokra-autolla. Siirryimme
vaimon kanssa kilpailuviikon maanantaina Krakovaan ja Kaisa tulisi
keskiviikkona. Emme saaneet lentoa Kaisalle maanantaille. Tarkoitus
oli lähteä välittömästi Slovakiaan, kun saamme Kaisan kyytiin.
Saimme vuokra-automme vuokraamosta
pienen odotuksen jälkeen. Olimme varanneet tila-auton
huoltoautoksemme, mutta vastaanotimme Peugeotin 9 henkilön
pikku-bussin. Herätti hieman hilpeyttä ja vaimossa kauhistusta, kun
näimme auton parkkihallissa. Poistimme autosta takimmaisen penkin,
koska tarvitsimme tilaa isolle pyörälaukulle. Takimmainen penkki
jäi vuokraamoon odottamaan auton palautusta. Nyt meillä ei ollut
ongelmia sijoittaa varusteitamme autoon. Päinvastoin, auto toimi
pukuhuoneena ja varastona kilpailun aikana. Huoltoautona
täydellinen.. minusta, vaimo ei ollut pakettiautolla ajellut eli
vaimolle extremeä.
Hotellimme sijaisi Krakovan vanhassa
kaupungissa, aivan vanhan kaupungin ison aukion vieressä. Yritimme
päästä hotellille navigaattorin avulla, mutta emme löytäneet
hotellia. Lopulta piti soittaa hotellin vastaanottoon ja kysyä
ajo-ohjeita. Vastaanotto lähetti meille ”hotellipojan”
opastamaan meidät hotellille, joka vei auton meidät hotellille ja
auton hotellin parkkialueelle jonnekin.
Keskiviikkona saimme automme takaisin
hotellille. Auto oli ollut säilytyksessä hotellin maksullisessa
parkkipalvelussa. Majoituksemme oli sellaisessa paikassa missä ei
ollut parkkipaikkaa. Turvallinen parkkipalvelu oli hyvä ratkaisu,
yöllä kaduilta kuului melkoista mäiskettä ja älämölöä.
Lähdimme hotellilta hyvillä mielin
kohti lentokenttää. Navigaattori ohjasi meidät torin läpi kohti
selkeämpiä ajoteitä. Saimme paheksuvia katseita ja jotain
käsimerkkejä, kun ajoin huoltotietä pitkin kohti lentokentälle
johtavaa tietä. Ei ollut luultavasti luvallista ajaa siihen aikaan
pitkin turisteja kuhisevaa toria. Aina oppii jotain..
turvallisuushommia tehneenä ihmettelin, miten on mahdollista
nykypäivänä tehdä niin. Ajella pitkin turistien täyttämää
aukiota pakettiautolla.
Krakovan lentokentällä ajoimme monen
puomin ohi, kohti eri aikatauluilla merkattuja parkkipaikkoja.
Jokaisen parkkipaikan liittymän kohdalla oli puomi ja puomin
ohjauskeskuksessa nappi, joka antoi parkkilapun sekä avasi puomin.
Ainoa parkkipaikka mihin kuitenkin pääsimme, oli lyhytaikainen
parkki, heti terminaalin edessä. Teimme pari kierrosta alusta ja
yritimme pitkäaikaiseen parkkiin. Valitettavasti puolankieleni on
sen verran huono, että en ymmärtänyt puomilla olevia ohjeita, en
päässyt pidempiaikaiseen parkkiin. Pääpuomilla ollut puomivahti
kuittasi kerran meiltä jo rahat ja muilla ohituskerroilla laski jo
suoraan ohi puomeista. Mietti varmaan mielessään, että melkoisia
urpoja. Kainaloiden ollessa jo aika märkiä auton veivaamisesta,
Kaisan lento saapui Krakovaan. Kävin hakemassa Kaisan kyytiin ja
suuntasimme automme kohti Namestovoa, Slovakiaa. Tiimi oli kasassa ja
kaikki oli mennyt hyvin tähän asti.
Saavuimme Slovakiaan Namestovoon ja
otimme huoneet hotellista vastaan. Tämän jälkeen lähdimme käymään
kaupungilla kaupoilla. Kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli joku
kansallispäivä. Kävimme tsekkaamassa oletetun uimapaikan ja
totesimme veden olevan lämmintä, mutta hieman vihreää. Tämän
jälkeen suuntasimme takaisin hotellille syömään. Kansallispäivä
ei onneksi ollut vaikuttanut ravintolan aukioloaikaan. Nälkä oli jo
tässä vaiheessa todella kova.
Torstai, Valmistautuminen
Herätys Namestovon Slanicky Dvor
majoituksesta Oravska priehrada järven rannalla tapahtui joskus klo
07.00 aikaan. Kaisa oli jo varmaan herännyt aikaisemmin ja Sari
nukkui aamulla vielä sikeästi. Itsellä oli jo tietynlainen valmius
päällä ja ajatukset olivat pyöräilyreitillä. Slanicky Dvor
hotelli oli komealla paikalla sijaitseva komea hotelli, mutta halvat
ja vaatimattomat huoneet. Hotellin ruoka oli loistavaa ja aamupalakin
kelpasi nälkäisille matkalaisille. Siirtyminen Terchovaan alkoi.
Terchovassa sijaitsi kilpailukeskus.
Siitä lähdimme ajamaan mahdollista
pyöräreittiä myötäillen kohti seuraavaa majoitusta sekä
kilpailukeskusta. Huoltajani epäilivät tosin reitin oikeellisuutta
ja suunnistustani. Varsinkin kun reitti kääntyi ”metsätaipaleelle”,
joka oli 12 km kapea tieosuus, erittäin huonokuntoinen ja puiden
peittämä tie. Tämä osuus ajetaan kilpailussa kaksi kertaa. Noin 6
km ylämäkeä ja saman verran alamäkeä. Alamäessä on 2 sortumaa
ja useita pahoja reikiä tiessä. Yksi noin 80x80 cm reikä on
keskellä tietä mutkan takana, siinä vauhtia pyörällä on noin 50
km/h ja ensimmäisen kerran tämä kohta ajetaan yöllä. Kaikki tämä
pitää painaa mieleen ja muistettava kilpailussa. Tie on yleisessä
käytössä eli kilpailun aikana siellä on muutakin liikennettä.
Pyöräreitistä oli epäselvä
tulostinkuva ja paikan päältä ei saanut alueen maantiekarttaa
mistään. Paikallisten huono englanninkielen taito ei helpottanut
kartan etsintäämme. Yksi noin 14 km pätkä ei edes näkynyt
kartassa ja siellä sijaitsi kilpailun jyrkin 17% lyhyt pätkä.
Päätimme jatkaa viimeisen 80 km loppuosuuden tiedustelua myöhemmin.
Terchovaan saavuttuamme ihastelimme
upeita vuorimaisemia ja kävimme näköalapaikalla ottamassa kuvia.
Kuviin ei saa vain sitä syvyyttä ja kauneutta mikä avautui
edessämme. Turisti-infosta yritimme metsästää vielä karttaa ja
saimme sieltä Euroopan ison maantiekartan. Joka toimi karttana
myöhemmin reittitiedustelussa. Kävimme Lidlissä ostamassa ruokaa
ja lähdimme etsimään hotelliamme Hotel Pod Solimia.
Onneksi Slovakiassa toimii
nettiyhteydet ja puhelinverkko, toisin kuin Skotlannin Extreme
triathlon Celtmanissa. Löysimme hotellin suhteellisen helposti
älypuhelimen avulla. Hotellilla oli respa tyhjä ja aulaan tuli
siivooja sekä luultavasti hotellin huoltomies, jotka puhuivat vain
sujuvaa Slovakiaa. Olipa kiva jutella huone varauksista heidän
kanssaan. ”Nema problema, normal katastrof!”, tai jotain
sellaista sanoin heille ja odottelimme respan työntekijää.
Kaisalla oli pää pyörällä
matkustamisesta, kielikylvystä ja tästä kaikesta. Nyt olimme
kuitenkin jo määränpäässä hotellin pihassa äimistelemässä
aivan käsittämättömän hienoja vuoristomaisemia. Respan
työntekijä saapui samaan aikaan työmaalle ja saimme huoneet.
Huoneet olivat todella pienet ja aika tunkkaiset. Meidän huoneen
wc-pönttö oli irti lattiasta ja suihku oli myös hieman remppa.
Onneksi olin kasannut jo pyörän edellisenä iltana. Tässä
ahtaassa kopissa pyörän kasaaminen olisi vienyt hermot. Perjantai
ja lauantai yö ollaan jo taipaleella. Lauantai ja sunnuntai menee
varmasti umpiunessa, vaikka huone olisi millainen vain. Valvottu
edellinen yö ja kilpailun rasitus tuo unen pommin varmasti.
Taisimme ottaa pienet tirsat
huoneissamme ja lähdimme selvittämään Hotelli Bobotyn sijaintia,
sekä etsimään ruokapaikkaa. Hotelli Boboty oli Extreme triathlon
Janosikin kilpailukeskuksen HQ. Siellä olisi kilpailuinfo ja
ilmoittautuminen perjantaina aamupäivällä. Hotelli Bobotylle
saavuttuamme siellä ei ollut mitään kilpailusta kertovaa infoa
missään. Tuli vähän sellainen olo, että olenko katsonut
päivämäärät nyt oikein? Kyselin respasta vähän tietoa ja
karttaa. Sain vain retkeilykartan vuorelle 3D ”walt disney”
piirroksena. Parempi varmaan lähteä syömään ja lopettaa tältä
päivältä kello oli jo paljon. Luottaa siihen, että perjantaina
organisaatio olisi jo tullut kilpailukeskukseen.
Perjantai, valmistautuminen ja
kilpailu alkaa
Yö meni sikeässä unessa. Heräsin
vain kerran yöllä, kun taivas repesi auki ja vettä tuli todella
kovalla voimalla ukkosen säestäessä tätä veden kovaa kohinaa.
Aamulla laitoin Kaisalle viestin että ”lähdettäisiinkö
lenkille?”. Kävimme Kaisan kanssa aamulenkillä kylällä. Kaisa
kävi juoksemassa ja minä testaamassa pyörää.
Aamupalalla huomasimme, että
hotellissa oli muitakin vieraita kuin me. Samalla sain kiinni sen
mielenyhtymän mitä tämä hotelli muistutti. Jack Nicolsonin
elokuva The Shining (Hohto) mineatyyriversio Slovakiassa oli jotenkin
mielessä tästä hotellista. Olotila oli hieman odottava ja
epätodellinen.
Pakkailimme juoksureput Kaisan kanssa
mukaan, jos kisainfossa tai sen jälkeen olisi varustetarkistus.
Samalla yllätimme Kaisan antamalla huollolle painatetun
vaaleanpunaisen hupparin. Tiimimme mediaguru kuvanikkari Olli Jäntti
oli muokannut tekstit ja logon juuri tätä varten. Tämän jälkeen
suuntasimme kohti Hotelli Bobotyä. Kilpailun todellisuus avautui
hotellin liittymässä missä oli Xtri World tour liput liehumassa.
Se oli merkki siitä, että kilpailuorganisaatio oli paikalla ja
tänään alkaa extreme triathlon Janosik. Ilmoittautumisen
yhteydessä saimme tiimille kuuluvan materiaalin, poisluettuna
uintipoiju, valotikut ja trackeri. Oheismateriaali oli parempaa kuin
Celtmanissa ja huoltajakin sai pientä muisto reissusta.
|
Kisainfossa. Kaisa, minä ja Sari |
Tapasin
ennen kilpailua tulevan maailmanennätysmiehen Jannick Rosendahlin.
Erittäin positiivinen henkilö huoltajansa Michael Gislasonin
kanssa. Mieletön kokemus näillä molemmilla huippu-urheilijoilla ja
ei yhtään ylimielisyyttä. Otettiin yhteiskuvia ja juteltiin
kisoista. Tämmöinen tavallinen talliainen ja maailman
huipputriathlonisti. Olin otettu.
Hotelli bobotyltä lähdettyämme
suuntasimme pyöräilyreittiä tiedustelemaan. Olimme merkinneet
isoon euroopan tiekarttaan ne kylät mitkä näkyivät
kilpailuoppaassa ja yhdistelimme tiet yliviivaustussilla. Ongelmana
oli vain se, kun kaikki kylät ja tiet eivät olleet tässä isossa
kartassa. Suunnistimme sitten tiekylttien mukaan ja yritimme painaa
reitin mieleen. Itselle reitti jäikin hyvin mieleen ja sen pahat
kohdat. Toivottavasti tiedustelemamme reitti oli oikea ja
toivottavasti huoltokin muistaisi sen ja osaisi suunnistaa sen.
Mieleen jäi tämän viimeisen 80 km jäätävät nousut. Pahin oli
ehkä 4 km 12 % nousu todella epätasaista asfalttia ylös vuorelle.
Oli vaikea sanoa miltä ne mäet tuntuisivat. Autosta ei erota loivia
nousuja ollenkaan ja jyrkät osuudet tuntuvat paljon helpommilta.
Pyöräillessä tuntee vastatuulet, loivat nousut ja varsinkin
jyrkät.
Ilta oli pimentynyt ja lähdimme
ajamaan kohti Namestovoa, mistä kilpailu alkaisi 3.8 km
uintiosuudella ja jatkuisi 180 km pyöräilyllä. Ehdimme ajaa vain
noin 8 km, kun jouduimme pysähtymään onnettomuuspaikalle. Poliisi
oli pysäyttänyt liikenteen. Vettä satoi ja keli oli huono.
Paikallinen ajokulttuuri poikkeaa paljon Suomen liikenteestä, mikä
herätti ajatuksia koko tiimissä. Pääsimme onnettomuuspaikan ohi
pienen odotuksen jälkeen ja totaalinen pimeys ja vesisade oli
hiljentänyt meidät omiin ajatuksiin. Matka jatkui kohti laakson
pohjaa mutkaista tietä pitkin kohti Namestovoa.
Saavuimme Namestovoon uintipaikan
vieressä sijaitsevalle ”ostoskeskuksen” parkkipaikalle ja
aloimme valmistelemaan varusteita vaihtopaikkaa varten. Paikka oli
nuorten ja hieman vanhempien kokoontumispaikka perjantaisin. Oli
hieman outo olo valmistella kamoja, kun ympärillä pyöri kännisiä
ihmisiä.
Lähdimme Sarin ja Kaisan kanssa
katsomaan uintipaikkaa. Se oli juuri siinä kohtaa missä
arvelimmekin sen olevan. Lähtö veneenlaskupaikalta kohti pimeyttä.
Reitti oli kiertää isoilla poijuilla merkitty kolmion muotoinen
rata kolme kertaa. Radalla ei ollut välipoijuja, ainoastaan isot
kolme valoilla merkattua poijua. Kilpailun startti läheni ja Sari
jäi autovahdiksi. Laitoimme Kaisan kanssa pyöräilyvarusteet
valmiiksi ja aloin pukemaan uintivarusteita päälle. Silloin
huomasin uimalasien hävinneen jonnekin, niitä ei löytynyt mistään.
Onneksi Kaisa sai järjestäjän kautta lainalasit käyttööni.
Lasit olivat mustilla linsseillä, mikä vaikeuttaa pimeässä uintia
huomattavasti.
|
Missä hitossa minun uimalasit on? | |
Uintiosuus
Tunnelma oli hyvä. Olin asettautunut
uintiporukan sisäreunaan valmiina starttiin. Kaisa oli käynyt
läppäämässä olkapäälle tsempit ja olin melkein valmis lähtöön.
Mustat linssit uimalaseissani olivat hieman huurussa, sylkäisin
linsseihin ja käytin niitä vedessä. Musiikki pauhasi yössä ja
Slovakian kielinen kuulutus alkoi hävitä jonnekin taustalle.
Lähtölaskenta alkoi ja olin valmiina kilpailuun.
Lähtötorvi soi ja syöksyimme
pimeyteen. Vesi oli lämmintä ja uinti tuntui hyvältä. Näin
kauimmaisen poijun pienet valopisteet jossain kaukaisuudessa. Mustat
linssit peittivät kaiken muun. Kirosin mielessäni omaa toimintaani
ja hävitettyjä kirkaslinssilaseja. Lisäsin potkuihin tehoja ja
käsiin voimaa. Laskin leukaa lähemmäksi rintaa ja rentoutin
uintia, välillä en nähnyt mitään valoja, jos edessäni oli
uimari tai muu este. Keskityin hengitykseen, käsivetoihin ja
liukuun. Välillä olin painunut reitiltä hieman sivuun ja korjasin.
Käsi nosti välillä vedestä hiusmaisia tukkoja ja veden pinnalla
leijui bensan haju. Ne eivät häirinneet uintia, piti keskittyä
tekniikkaan ja suunnistamiseen.
Vaikein osa uintireitin kolmiossa oli
lähtöalueen poiju. Siinä ei ollut valoja ja rannan valot olivat
niin kirkkaita. Tummien linssien läpi ei yksinkertaisesti nähnyt
tätä poijua, uinkin tämän poijun todella isolla kierroksella
monta kertaa, menettäen turhaa aikaa tähän häröilyyn.
Ensimmäisen kierroksen vedin normaalivauhtia, toisen ja viimeisen
todella voimakkailla potkuilla ja vedoilla. Tuntui hyvältä ja
ohitin monta kanssa kilpailijaa näiden kahden kierroksen aikana.
Rantaan tullessa uin rantautumispaikasta 20 metriä ohi mustien
linssien takia. Loppuaika oli 1 tunti 20 min ja uintia oli tullut 4.2
km.
Juoksin pyörälle ja yritin irrottaa
poijua lantion ympäriltä. Poijun remmi oli turvonnut niin että se
ei kulkenut lenkissä ollenkaan. Järjestäjä yritti avata sitä,
minä ja Kaisa. Vitutti suoraan sanottuna! Lopulta sain löysättyä
lantionyörin niin että sain poijun ja märkäpuvun päältäni.
Sain pyöräilykamat nopeasti päälleni ja lähdin polkemaan. Ennen
kuin pääsin T1 vaihdosta eteenpäin minun pyörän valot
tarkistettiin ja onko tracker mukana. Hävisin pyöräni kanssa
pimeyteen aika nopeasti epäonnistuneen uinnin jälkeen. Uinti oli
nollattu ja päähän vaihtui pyöräilyreitin kartta. Toivoin että
Kaisa on uskonut ohjeeni reitin suhteen ja huolto tulisi oikealle
tielle. Kaisa oli hieman epäuskoinen suunnistustaidoistani.
Pyöräilyosuus
Poljin pimeässä hyväkuntoista tietä
hyvän pyöräilyvalon valaistessa etenemistäni. Reitti oli aluksi
todella kevyttä nousua ja jatkui kumpuilevana maastona eteenpäin.
Todella hyvää ja nopeaa ajettavaa, mutta yritin säästää
jalkojani. Yhdessä vaiheessa huomasin sykemittarin jääneen
vaihtotilaan, laitoin sen päälle ja keskityin ajamiseen.
Kanssakilpailijoiden huoltoautot ajoivat ohitseni ja sitten huomasin,
että oma huolto oli saavuttanut minut ja valaisi tietä eteenpäin.
Nyt oli hyvä ajaa.
Ohitin ensimmäisen kaupungin ja
jossain 25 km kohdalla Jannick, tuleva maailmanennätysmies ohitti
minut. Odotin jännityksellä ensimmäistä suurta mäkeä. Siinä
oli loivaa nousua pitkästi ja se jyrkkeni koko ajan. Viimeinen vajaa
kilometri oli hiljaista puskemista 12 % suoraa nousua ja ajattelin
että enää vain 11 vastaavaa tai pahempaa nousua jäljellä.
Tuijotin valkoista reunaviivaa ja puskin eteenpäin.
Sykkeen hakatessa jossain anaerobisen
rajalla ja hien tippuessa kypärän reunasta kuuluu ääni ”Jussi
otatko mitään?”. Nostin katseen ylös ja huoltoauto oli
tiensivussa. Oli upeaa nähdä huolto ja saada kontakti heihin.
Sanoin että ajavat mäen päälle odottamaan ja mitä tarvitsen
heiltä siellä ja jatkoin nousua. Sitten vierelle ajoi joku
kuvausryhmän auto sivuovi auki. Kuvaaja kuvasi läheltä minua ja
tsemppasi ajamaan kovempaa. Aloin nauramaan ja lisäsin lisää
vauhtia putkelta. Kuvausauto jatkoi matkaansa ja toivotin hyvät
matkat heille ja jatkoin mäen huipun tavoittelua. Sydän hakkasi ja
hiki valui, mutta mäki vain jatkui.
Lopulta saavutin tämän ensimmäisen
ison mäen huipun. Otin huollolta juomapullon ja annoin roskat.
Jatkoin matkaa nopeaan pitkään alamäkeen. Tie oli hieman märkä
ja liukas. Epätasaisuudet olivat kääntäneet valon kohti taivasta.
Mäki laskeutui Hrustin kylään ja pyörässä oli kova vauhti.
Korjasin valon suuntaamaan eteenpäin ja annoin jalkojen pyörittää
happoja pois lihaksista. Pelkona oli, että joku ajaa autolla joltain
kylän sivutieltä eteen ja ajan kylkeen. En välittänyt nyt muusta
kuin nopeudesta. Ajoin kylän läpi kovaa vauhtia ja sain pidettyä
vauhdin niin hyvin, että meinasin ajaa myöhemmin Lockan kylässä
ohi kääntöpaikasta. Onneksi siellä oli poliisi opastamassa
kilpailijoita, muuten olisin varmuudella ajanut ohi. Jarrutin ja
kanttasin jyrkkään vasempaan olin menossa kilpailun jyrkintä
nousua kohti. Sinne oli enää noin 10 km. Sitä edelsi kapea aika
huonokuntoinen koko ajan nouseva tie.
Huolto ajoi takanani ja valaisi tietä.
Edessä avautui iso peltoaukea taivaan valaistessa sen, siellä
jossain sijaitsi jyrkkä 17% mäki ylöspäin. Sanoin huollolle, että
ajavat sen päälle odottamaan. Näin kun huoltoauto katosi pimeyteen
ja kauempana taas sen valot, auton kivutessa jyrkkää mäkeä sen
huipulle. Suuntasin kohti risteystä, missä palomies ohjasi minut
mäelle johtavalle tielle. Otin hyvän vauhdin mäkeen, joka
kuitenkin tyssäsi heti alkuun. Pienin vaihde oli päällä ja puskin
hämärässä ylöspäin. Sykkeet olivat jo anaerobisen puolella ja
kävin välillä putkella polkemassa ja palasin takaisin penkille.
Hiki tippui nyt virtanaan kypärän reunasta. Mäen huippu läheni
pikkuhiljaa ja huoltoauton valot. Upea maa ajattelin. Mahtavat
treenimaastot. Ei meillä Savossa.. paitsi Puijonmäki.
Mäen päällä otin huollon
kannustukset vastaan ja eväät. Lähdin ajamaan jyrkkään alamäkeen
reisien ollessa hyvillä hapoilla. Enää 10 isoa mäkeä. Poljin
menemään ja matkalla oli noin jäätävän kokoinen ukko keskellä
tietä hoipertelemassa. Ohitin tuon kännisen järkäleen oikealta
puolelta, kun se heilahti juuri vasemmalle. Vauhdin ollessa ihan
kohtalainen. Yritin pyörittää happoja jaloista jokaisessa
alamäessä, mutta nämä mäet loppuivat kesken ennen seuraavaa
ylämäkeä. Matkaa oli takana vasta noin 65 km ja jaloissa tuntui,
että takana olisi 165 km.
Reitti kääntyi kohta isolle tielle ja
profiili oli hieman nousevaa. Tiesin että seuraava kovempi nousuosa
olisi rankka metsäpätkä. Poljin hieman kevyemmin Oravska Nesva
kylään asti, josta käännyttiin synkälle metsätaipaleelle. Tämä
metsätaival ajetaan kaksi kertaa kilpailun aikana. Se on
”oikoreitti” Terchovaan. Mutkainen, puiden peittämä, erittäin
huonokuntoinen 12 km pitkä tienpätkä, josta on noin 6 km nousua.
Nousu alkaa loivasti ja jyrkkenee loppua kohti, huipulta alkaa jyrkkä
alamäki. Alamäessä on useita pahoja reikiä tiessä ja 2
sortumakohtaa.
Ylämäki oli tuskaa. Pidin pienen
”pissatauon” ja jatkoin eteenpäin synkissä ajatuksissa.
Energian imeytymisessä oli ongelmia. Tämä oli vasta 3/12 pahoista
nousuista. Saavutin huipun ja pää oli ihan sumussa. Sveitsiläinen
kilpailija ohitti minut, ajattelin että perkele ja lähdin perään.
Tuuppasin alamäkeen sen minkä pystyin ja uskalsin. Muistin pahat
kohdat ja poljin lisää vauhtia. Sveitsiläisen kilpailijan
loitotessa edessäni, kanttasin ja poljin vauhtia lisää. Se ei
riittänyt, en saanut häntä kiinni. Huomasin olevani aivan jäässä,
aamuyö oli viilentynyt ja märkä ajopuku sekä avonaiset kädet.
Lievää nestehukkaakin oli varmasti ja otin nestettä sekä geeliä
laskiessani alamäkeä kohti seuraavaa kovaa nousua ennen Terchovaa.
Saavuin nousuun ennen Terchovaa. Alku
on ihan normaalia mäkeä, jota voi polkea aika helposti, mutta tätä
kestää noin 2-3 km, josta tie nousee pystyyn 12%. Mäen päältä
on nopeaa laskua Terchovaan asti. Alamäessä on yksi jyrkkä mutka
juuri parhaimman/pahimman alamäen juurella. Lisäksi päivällä
tiellä on kova liikenne, joka ei paljon piittaa pyöräilijöistä.
Terchovassa oli 100km huotopiste huoltajille ja kilpailijoille. Aikaa
oli kulunut pyöräilyyn liikaa. Poljin mäen huipulle ja sanoin
huollolle, että menkää aamupalalle ja ottakaa minut kiinni, kun
olette syöneet. Jatkoin itse matkaa hyvällä keskinopeudella,
myötätuuleen. Päivä oli valjennut ja näin muutamia metsäpeuroja
pelloilla.
Matka eteni ja liikenne lisääntyi
kapeilla teillä. Piti olla valppaana koko ajan. Totuus oli, että
ajoin aika pää sumussa, koska energian imeytyminen oli ongelma ja
samoin nesteen. Edessä oli kilpailun pahin nousu, 4 km 12%
epätasaista mäkeä myöten. Pää teki töitä ja mietin mikä on
ratkaisu tähän imeytymiseen. Olin ottanut suolaa ja mineraaleja,
mutta ei auta. Pyysin huollolta pelkkää Coca colaa juomapulloon ja
lähdin nousemaan tätä jäätävää mäkeä kohti huippua. Heti
alussa vasen jalka veti kramppiin. Kova kipu ja pääsin pois pyörän
selästä. Katsoin alas laaksoon ja mielessä kävi kaikki
keskeytykseen liittyvät kuviot. Kaikki se ihmisten vahingonilo,
pettyneet yhteistyökumppanit ja turhaan tehty työ. Väänsin jalan
venytykseen ja työnsin välillä pyörää. Nousin takaisin pyörän
päälle ja nousin mäkeä. Otin juomista ja jalkauduin. Venytin
jalkaa ja työnsin pyörää. Vitutti niin että sattui. Hyppäsin
pyörän päälle ja poljin. Pysähdyin huoltoautolle ja näin
huollon huolestuneet ilmeet. Luulen että huolto ei uskonut minun
pääsevän T2:lle. Onneksi sain hyvää kannustusta, eikä mitään
säälipisteitä, perkele!
Otin suklaata ja Coca Colaa. Ajoin
kelloa vastaan. Eräs norjalainen ohitti minut pitkän nousun alussa,
mutta kuittasin ohituksen ennen huippua. Purin hammasta ja seurasin
valkoista reunaviivaa. Välillä nostin katsetta ja jatkoin valkoisen
viivan seuraamista. Hiki valui pitkin kypärän reunaa ja selkää.
Lopulta saavutin huipun ja tie jatkui epätasaisena alamäessäkin.
Tärinä välittyi kehoon, mutta yritin saada jalat pyörittämään
happoja pois. Otin juomaa ja puskin eteenpäin, kohti ikävää
metsäpätkää. Jotain tapahtui kropassa, kun sain energiaa
imeytymään kehoon. Poljin muutaman kylän läpi auringon paistaessa
jo lämpimästi. Lopulta risteys oikealle metsäpätkälle alkoi
viimeistä kertaa.
|
Päivä alkaa valkenemaan |
|
Maisemia pyöräreitin varrelta |
En tiennyt enää ajankulusta. Sillä
ei ollut enää väliä, piti vain antaa nyt kaikkensa, että ehtii
T2:lle ennen klo 10.15 jonka jälkeen kilpailuni keskeytetään.
Poljin metsäpätkän ylämäkeä välillä hyvällä vauhdilla ja
parikertaa venytin reittä ja työnsin pyörää mäessä noin 20
metrin matkan. Tämä auttoi selvästi jalkojen toimivuuteen.
Alamäkiosuus piti vetää rauhallisemmin, koska mutkaisella kapealla
tiellä oli muutakin liikennettä. Poljin metsäpätkän nopeammin
nyt kuin aamuyöllä ja viimeisen mäki ennen Terchovaa 12% nousun
puoliväli oli työnnettävä pyörää vasta seuraavan kerran.
Lihaskramppi reidessä on asia mikä pisti kuitenkin miettimään.
Saavutin Terchovan ja T2:n ajoissa.
Olin todella uupunut ja vaihto ei mennyt kovin nopeasti
varustetarkastuksen kuuluessa siihen ja jotain muutakin turhaa
säätämistä kuului tähän. Oli aika hyvä fiilis päästä
juoksemaan upealle juoksureitille. Kaisa oli minun juokseva huoltaja
ja hänen tehtävänä oli juosta kanssani koko juoksuosuus 42,2 km.
Juoksureitti oli todella vaativa. Keli oli lämmin 26 astetta ja
todella kostea ilma.
Juoksuosuus
Lähdin taistelemaan kelloa vastaan
seuraavalle 25 km huoltopisteelle ja seuraava olisi 34 km kohdalla
olisi viimeinen time cut paikka. Loppu olisi helppoa ”tallustelua”
maaliin. Sykemittarini akkusta oli loppunut virta eli menimme Kaisan
ajanotolla. Juoksun ensimmäinen puoli kilometriä oli kevyttä
ylämäkeä. Juoksin ja kävelin sitä jalkojen ollessa niin väsyneet
pyöräilystä, mutta olin niin sanotusti polkenut jalat alta ennen
juoksuosuutta. Moni triathlonisti tietää sen tunteen. Nyt oli
edessä erittäin vaativa ja rankka maraton jäljellä.
Pääsimme polun alkuun vuoren
juurelle. Reitti nousi suoraan pystyyn kohti vuoren huippua. Maastoon
oli tehty portaat mitkä mutkitteli pitkin jyrkkää rinnettä
ylöspäin. Välillä mentiin puiden juurakoita myöten ja rosoisia
kallioiden pintoja. Sydän hakkasi kovaa ja jouduimme pitämään
usein taukoa, että syke tasaantuu. Jalat olivat väsyneet
polkemisesta. Lopulta saavutimme huipun ja laskeuduimme alaspäin.
Juoksimme välillä tasaisia osuuksia ja loikimme portaita alaspäin.
Hankalat paikat kävelimme. Jalat alkoivat tuntua paremmilta
pikkuhiljaa ja saavutimme ensimmäisen huoltopisteen. Sen jälkeen
menimme pitkin peltoa, joka oli vuoren rinteessä. Kaisa kertoi,
paljon aikaa on jäljellä seuraavalle 25 km time cut paikalle.
Pystyin helposti laskemaan, että emme ehdi sinne ajoissa edes
tasaista tietä myöten.
Oli päätöksen teon aika. Päätin
keskeyttää kilpailun, koska kello on nopeampi kuin me. Tuli tyhjä
olo. Oli parempi jättää voimia kotimatkaan, kun yrittää juosta
omaa 18 km ennätystä reppu selässä vuoristossa, kun takana on 180
km pyöräily erittäin kovalla teknisellä reitillä. Mahdoton on
mahdotonta. Tiimalasista loppui hiekka tällä kertaa. Extreme
triathlon Janosik oli kovempi kuin minä, mutta sain onneksi maistaa
Janosikin herkkua ison palan. Siitä jäi nälkä saada sitä lisää.
Nyt tiedän kilpailun vaativuuden, luonteen, parannettavat asiat ja
omat heikkoudet. Harmittaa pirusti yhteistyökumppaneiden puolesta,
muiden kannustajien ja matkalla olleiden puolesta. Näillä mennään.
Vetäydyn kuoreeni vähäksi aikaa ja palaan vahvempana takaisin.
Suuret kiitokset huoltajilleni Sari
Kiira ja Kaisa Honkaniemi. Toimintanne oli upeaa. Kontakti säilyi ja
huolto pelasi.
Erittäin suuren kiitokset
yhteistyökumppaneilleni:
A.Kiira Oy
Akra Oy
Haapajärven fysioterapia
Specsavers
Movicare
Kunnonsali varkaus
Vesileppis
Parketti ja mattoasennus Väisänen
Riina Markkula
Muu:
Varustetuki: Kesport kovanen / Pipsa
Painatukset : Luode / Satu
Fysioterapia: Kommilan
fysikaalinenhoitola / Päivi
Video avustus: Köllikkäukko tiimin
Jere Koistinen (Rainy Day Entertainment Oy)
Drone: Tiitus Hopia (Lizardic)
Blogin ulkoasu, painatuksien muokkaus
ja monet muut asiat Köllikkäukko tiimin Olli Jäntti (Olli
Jäntti photography)
Mediavalmennus: Köllikkäukko tiimin
Nora Kiira
Kaikki
Köllikkäukko facebook seuraajat, teidän tsemppaus keventää aina
askelta.