Extreme triathlon Janosik – loppuraportti

Keskiviikko, Matka 

Matka Slovakiassa käytävään extreme triathlon Janosik kilpailuun oli helpoin toteuttaa lennolla Krakovaan, josta siirtyminen Slovakiaan vuokra-autolla. Siirryimme vaimon kanssa kilpailuviikon maanantaina Krakovaan ja Kaisa tulisi keskiviikkona. Emme saaneet lentoa Kaisalle maanantaille. Tarkoitus oli lähteä välittömästi Slovakiaan, kun saamme Kaisan kyytiin. 

Saimme vuokra-automme vuokraamosta pienen odotuksen jälkeen. Olimme varanneet tila-auton huoltoautoksemme, mutta vastaanotimme Peugeotin 9 henkilön pikku-bussin. Herätti hieman hilpeyttä ja vaimossa kauhistusta, kun näimme auton parkkihallissa. Poistimme autosta takimmaisen penkin, koska tarvitsimme tilaa isolle pyörälaukulle. Takimmainen penkki jäi vuokraamoon odottamaan auton palautusta. Nyt meillä ei ollut ongelmia sijoittaa varusteitamme autoon. Päinvastoin, auto toimi pukuhuoneena ja varastona kilpailun aikana. Huoltoautona täydellinen.. minusta, vaimo ei ollut pakettiautolla ajellut eli vaimolle extremeä. 

Hotellimme sijaisi Krakovan vanhassa kaupungissa, aivan vanhan kaupungin ison aukion vieressä. Yritimme päästä hotellille navigaattorin avulla, mutta emme löytäneet hotellia. Lopulta piti soittaa hotellin vastaanottoon ja kysyä ajo-ohjeita. Vastaanotto lähetti meille ”hotellipojan” opastamaan meidät hotellille, joka vei auton meidät hotellille ja auton hotellin parkkialueelle jonnekin. 

Keskiviikkona saimme automme takaisin hotellille. Auto oli ollut säilytyksessä hotellin maksullisessa parkkipalvelussa. Majoituksemme oli sellaisessa paikassa missä ei ollut parkkipaikkaa. Turvallinen parkkipalvelu oli hyvä ratkaisu, yöllä kaduilta kuului melkoista mäiskettä ja älämölöä.

Lähdimme hotellilta hyvillä mielin kohti lentokenttää. Navigaattori ohjasi meidät torin läpi kohti selkeämpiä ajoteitä. Saimme paheksuvia katseita ja jotain käsimerkkejä, kun ajoin huoltotietä pitkin kohti lentokentälle johtavaa tietä. Ei ollut luultavasti luvallista ajaa siihen aikaan pitkin turisteja kuhisevaa toria. Aina oppii jotain.. turvallisuushommia tehneenä ihmettelin, miten on mahdollista nykypäivänä tehdä niin. Ajella pitkin turistien täyttämää aukiota pakettiautolla. 

Krakovan lentokentällä ajoimme monen puomin ohi, kohti eri aikatauluilla merkattuja parkkipaikkoja. Jokaisen parkkipaikan liittymän kohdalla oli puomi ja puomin ohjauskeskuksessa nappi, joka antoi parkkilapun sekä avasi puomin. Ainoa parkkipaikka mihin kuitenkin pääsimme, oli lyhytaikainen parkki, heti terminaalin edessä. Teimme pari kierrosta alusta ja yritimme pitkäaikaiseen parkkiin. Valitettavasti puolankieleni on sen verran huono, että en ymmärtänyt puomilla olevia ohjeita, en päässyt pidempiaikaiseen parkkiin. Pääpuomilla ollut puomivahti kuittasi kerran meiltä jo rahat ja muilla ohituskerroilla laski jo suoraan ohi puomeista. Mietti varmaan mielessään, että melkoisia urpoja. Kainaloiden ollessa jo aika märkiä auton veivaamisesta, Kaisan lento saapui Krakovaan. Kävin hakemassa Kaisan kyytiin ja suuntasimme automme kohti Namestovoa, Slovakiaa. Tiimi oli kasassa ja kaikki oli mennyt hyvin tähän asti.

Saavuimme Slovakiaan Namestovoon ja otimme huoneet hotellista vastaan. Tämän jälkeen lähdimme käymään kaupungilla kaupoilla. Kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli joku kansallispäivä. Kävimme tsekkaamassa oletetun uimapaikan ja totesimme veden olevan lämmintä, mutta hieman vihreää. Tämän jälkeen suuntasimme takaisin hotellille syömään. Kansallispäivä ei onneksi ollut vaikuttanut ravintolan aukioloaikaan. Nälkä oli jo tässä vaiheessa todella kova.

Torstai, Valmistautuminen

Herätys Namestovon Slanicky Dvor majoituksesta Oravska priehrada järven rannalla tapahtui joskus klo 07.00 aikaan. Kaisa oli jo varmaan herännyt aikaisemmin ja Sari nukkui aamulla vielä sikeästi. Itsellä oli jo tietynlainen valmius päällä ja ajatukset olivat pyöräilyreitillä. Slanicky Dvor hotelli oli komealla paikalla sijaitseva komea hotelli, mutta halvat ja vaatimattomat huoneet. Hotellin ruoka oli loistavaa ja aamupalakin kelpasi nälkäisille matkalaisille. Siirtyminen Terchovaan alkoi. Terchovassa sijaitsi kilpailukeskus. 

Siitä lähdimme ajamaan mahdollista pyöräreittiä myötäillen kohti seuraavaa majoitusta sekä kilpailukeskusta. Huoltajani epäilivät tosin reitin oikeellisuutta ja suunnistustani. Varsinkin kun reitti kääntyi ”metsätaipaleelle”, joka oli 12 km kapea tieosuus, erittäin huonokuntoinen ja puiden peittämä tie. Tämä osuus ajetaan kilpailussa kaksi kertaa. Noin 6 km ylämäkeä ja saman verran alamäkeä. Alamäessä on 2 sortumaa ja useita pahoja reikiä tiessä. Yksi noin 80x80 cm reikä on keskellä tietä mutkan takana, siinä vauhtia pyörällä on noin 50 km/h ja ensimmäisen kerran tämä kohta ajetaan yöllä. Kaikki tämä pitää painaa mieleen ja muistettava kilpailussa. Tie on yleisessä käytössä eli kilpailun aikana siellä on muutakin liikennettä. 

Pyöräreitistä oli epäselvä tulostinkuva ja paikan päältä ei saanut alueen maantiekarttaa mistään. Paikallisten huono englanninkielen taito ei helpottanut kartan etsintäämme. Yksi noin 14 km pätkä ei edes näkynyt kartassa ja siellä sijaitsi kilpailun jyrkin 17% lyhyt pätkä. Päätimme jatkaa viimeisen 80 km loppuosuuden tiedustelua myöhemmin. 

Terchovaan saavuttuamme ihastelimme upeita vuorimaisemia ja kävimme näköalapaikalla ottamassa kuvia. Kuviin ei saa vain sitä syvyyttä ja kauneutta mikä avautui edessämme. Turisti-infosta yritimme metsästää vielä karttaa ja saimme sieltä Euroopan ison maantiekartan. Joka toimi karttana myöhemmin reittitiedustelussa. Kävimme Lidlissä ostamassa ruokaa ja lähdimme etsimään hotelliamme Hotel Pod Solimia. 

Onneksi Slovakiassa toimii nettiyhteydet ja puhelinverkko, toisin kuin Skotlannin Extreme triathlon Celtmanissa. Löysimme hotellin suhteellisen helposti älypuhelimen avulla. Hotellilla oli respa tyhjä ja aulaan tuli siivooja sekä luultavasti hotellin huoltomies, jotka puhuivat vain sujuvaa Slovakiaa. Olipa kiva jutella huone varauksista heidän kanssaan. ”Nema problema, normal katastrof!”, tai jotain sellaista sanoin heille ja odottelimme respan työntekijää. 

Kaisalla oli pää pyörällä matkustamisesta, kielikylvystä ja tästä kaikesta. Nyt olimme kuitenkin jo määränpäässä hotellin pihassa äimistelemässä aivan käsittämättömän hienoja vuoristomaisemia. Respan työntekijä saapui samaan aikaan työmaalle ja saimme huoneet. Huoneet olivat todella pienet ja aika tunkkaiset. Meidän huoneen wc-pönttö oli irti lattiasta ja suihku oli myös hieman remppa. Onneksi olin kasannut jo pyörän edellisenä iltana. Tässä ahtaassa kopissa pyörän kasaaminen olisi vienyt hermot. Perjantai ja lauantai yö ollaan jo taipaleella. Lauantai ja sunnuntai menee varmasti umpiunessa, vaikka huone olisi millainen vain. Valvottu edellinen yö ja kilpailun rasitus tuo unen pommin varmasti.

Taisimme ottaa pienet tirsat huoneissamme ja lähdimme selvittämään Hotelli Bobotyn sijaintia, sekä etsimään ruokapaikkaa. Hotelli Boboty oli Extreme triathlon Janosikin kilpailukeskuksen HQ. Siellä olisi kilpailuinfo ja ilmoittautuminen perjantaina aamupäivällä. Hotelli Bobotylle saavuttuamme siellä ei ollut mitään kilpailusta kertovaa infoa missään. Tuli vähän sellainen olo, että olenko katsonut päivämäärät nyt oikein? Kyselin respasta vähän tietoa ja karttaa. Sain vain retkeilykartan vuorelle 3D ”walt disney” piirroksena. Parempi varmaan lähteä syömään ja lopettaa tältä päivältä kello oli jo paljon. Luottaa siihen, että perjantaina organisaatio olisi jo tullut kilpailukeskukseen.

Perjantai, valmistautuminen ja kilpailu alkaa

Yö meni sikeässä unessa. Heräsin vain kerran yöllä, kun taivas repesi auki ja vettä tuli todella kovalla voimalla ukkosen säestäessä tätä veden kovaa kohinaa. Aamulla laitoin Kaisalle viestin että ”lähdettäisiinkö lenkille?”. Kävimme Kaisan kanssa aamulenkillä kylällä. Kaisa kävi juoksemassa ja minä testaamassa pyörää. 

Aamupalalla huomasimme, että hotellissa oli muitakin vieraita kuin me. Samalla sain kiinni sen mielenyhtymän mitä tämä hotelli muistutti. Jack Nicolsonin elokuva The Shining (Hohto) mineatyyriversio Slovakiassa oli jotenkin mielessä tästä hotellista. Olotila oli hieman odottava ja epätodellinen.

Pakkailimme juoksureput Kaisan kanssa mukaan, jos kisainfossa tai sen jälkeen olisi varustetarkistus. Samalla yllätimme Kaisan antamalla huollolle painatetun vaaleanpunaisen hupparin. Tiimimme mediaguru kuvanikkari Olli Jäntti oli muokannut tekstit ja logon juuri tätä varten. Tämän jälkeen suuntasimme kohti Hotelli Bobotyä. Kilpailun todellisuus avautui hotellin liittymässä missä oli Xtri World tour liput liehumassa. Se oli merkki siitä, että kilpailuorganisaatio oli paikalla ja tänään alkaa extreme triathlon Janosik. Ilmoittautumisen yhteydessä saimme tiimille kuuluvan materiaalin, poisluettuna uintipoiju, valotikut ja trackeri. Oheismateriaali oli parempaa kuin Celtmanissa ja huoltajakin sai pientä muisto reissusta. 

Kisainfossa. Kaisa, minä ja Sari

Tapasin ennen kilpailua tulevan maailmanennätysmiehen Jannick Rosendahlin. Erittäin positiivinen henkilö huoltajansa Michael Gislasonin kanssa. Mieletön kokemus näillä molemmilla huippu-urheilijoilla ja ei yhtään ylimielisyyttä. Otettiin yhteiskuvia ja juteltiin kisoista. Tämmöinen tavallinen talliainen ja maailman huipputriathlonisti. Olin otettu. 

Hotelli bobotyltä lähdettyämme suuntasimme pyöräilyreittiä tiedustelemaan. Olimme merkinneet isoon euroopan tiekarttaan ne kylät mitkä näkyivät kilpailuoppaassa ja yhdistelimme tiet yliviivaustussilla. Ongelmana oli vain se, kun kaikki kylät ja tiet eivät olleet tässä isossa kartassa. Suunnistimme sitten tiekylttien mukaan ja yritimme painaa reitin mieleen. Itselle reitti jäikin hyvin mieleen ja sen pahat kohdat. Toivottavasti tiedustelemamme reitti oli oikea ja toivottavasti huoltokin muistaisi sen ja osaisi suunnistaa sen. Mieleen jäi tämän viimeisen 80 km jäätävät nousut. Pahin oli ehkä 4 km 12 % nousu todella epätasaista asfalttia ylös vuorelle. Oli vaikea sanoa miltä ne mäet tuntuisivat. Autosta ei erota loivia nousuja ollenkaan ja jyrkät osuudet tuntuvat paljon helpommilta. Pyöräillessä tuntee vastatuulet, loivat nousut ja varsinkin jyrkät.

Ilta oli pimentynyt ja lähdimme ajamaan kohti Namestovoa, mistä kilpailu alkaisi 3.8 km uintiosuudella ja jatkuisi 180 km pyöräilyllä. Ehdimme ajaa vain noin 8 km, kun jouduimme pysähtymään onnettomuuspaikalle. Poliisi oli pysäyttänyt liikenteen. Vettä satoi ja keli oli huono. Paikallinen ajokulttuuri poikkeaa paljon Suomen liikenteestä, mikä herätti ajatuksia koko tiimissä. Pääsimme onnettomuuspaikan ohi pienen odotuksen jälkeen ja totaalinen pimeys ja vesisade oli hiljentänyt meidät omiin ajatuksiin. Matka jatkui kohti laakson pohjaa mutkaista tietä pitkin kohti Namestovoa.

Saavuimme Namestovoon uintipaikan vieressä sijaitsevalle ”ostoskeskuksen” parkkipaikalle ja aloimme valmistelemaan varusteita vaihtopaikkaa varten. Paikka oli nuorten ja hieman vanhempien kokoontumispaikka perjantaisin. Oli hieman outo olo valmistella kamoja, kun ympärillä pyöri kännisiä ihmisiä. 

Lähdimme Sarin ja Kaisan kanssa katsomaan uintipaikkaa. Se oli juuri siinä kohtaa missä arvelimmekin sen olevan. Lähtö veneenlaskupaikalta kohti pimeyttä. Reitti oli kiertää isoilla poijuilla merkitty kolmion muotoinen rata kolme kertaa. Radalla ei ollut välipoijuja, ainoastaan isot kolme valoilla merkattua poijua. Kilpailun startti läheni ja Sari jäi autovahdiksi. Laitoimme Kaisan kanssa pyöräilyvarusteet valmiiksi ja aloin pukemaan uintivarusteita päälle. Silloin huomasin uimalasien hävinneen jonnekin, niitä ei löytynyt mistään. Onneksi Kaisa sai järjestäjän kautta lainalasit käyttööni. Lasit olivat mustilla linsseillä, mikä vaikeuttaa pimeässä uintia huomattavasti.

Missä hitossa minun uimalasit on?

Uintiosuus

Tunnelma oli hyvä. Olin asettautunut uintiporukan sisäreunaan valmiina starttiin. Kaisa oli käynyt läppäämässä olkapäälle tsempit ja olin melkein valmis lähtöön. Mustat linssit uimalaseissani olivat hieman huurussa, sylkäisin linsseihin ja käytin niitä vedessä. Musiikki pauhasi yössä ja Slovakian kielinen kuulutus alkoi hävitä jonnekin taustalle. Lähtölaskenta alkoi ja olin valmiina kilpailuun.

Lähtötorvi soi ja syöksyimme pimeyteen. Vesi oli lämmintä ja uinti tuntui hyvältä. Näin kauimmaisen poijun pienet valopisteet jossain kaukaisuudessa. Mustat linssit peittivät kaiken muun. Kirosin mielessäni omaa toimintaani ja hävitettyjä kirkaslinssilaseja. Lisäsin potkuihin tehoja ja käsiin voimaa. Laskin leukaa lähemmäksi rintaa ja rentoutin uintia, välillä en nähnyt mitään valoja, jos edessäni oli uimari tai muu este. Keskityin hengitykseen, käsivetoihin ja liukuun. Välillä olin painunut reitiltä hieman sivuun ja korjasin. Käsi nosti välillä vedestä hiusmaisia tukkoja ja veden pinnalla leijui bensan haju. Ne eivät häirinneet uintia, piti keskittyä tekniikkaan ja suunnistamiseen. 

Vaikein osa uintireitin kolmiossa oli lähtöalueen poiju. Siinä ei ollut valoja ja rannan valot olivat niin kirkkaita. Tummien linssien läpi ei yksinkertaisesti nähnyt tätä poijua, uinkin tämän poijun todella isolla kierroksella monta kertaa, menettäen turhaa aikaa tähän häröilyyn. Ensimmäisen kierroksen vedin normaalivauhtia, toisen ja viimeisen todella voimakkailla potkuilla ja vedoilla. Tuntui hyvältä ja ohitin monta kanssa kilpailijaa näiden kahden kierroksen aikana. Rantaan tullessa uin rantautumispaikasta 20 metriä ohi mustien linssien takia. Loppuaika oli 1 tunti 20 min ja uintia oli tullut 4.2 km.

Juoksin pyörälle ja yritin irrottaa poijua lantion ympäriltä. Poijun remmi oli turvonnut niin että se ei kulkenut lenkissä ollenkaan. Järjestäjä yritti avata sitä, minä ja Kaisa. Vitutti suoraan sanottuna! Lopulta sain löysättyä lantionyörin niin että sain poijun ja märkäpuvun päältäni. Sain pyöräilykamat nopeasti päälleni ja lähdin polkemaan. Ennen kuin pääsin T1 vaihdosta eteenpäin minun pyörän valot tarkistettiin ja onko tracker mukana. Hävisin pyöräni kanssa pimeyteen aika nopeasti epäonnistuneen uinnin jälkeen. Uinti oli nollattu ja päähän vaihtui pyöräilyreitin kartta. Toivoin että Kaisa on uskonut ohjeeni reitin suhteen ja huolto tulisi oikealle tielle. Kaisa oli hieman epäuskoinen suunnistustaidoistani. 

Pyöräilyosuus

Poljin pimeässä hyväkuntoista tietä hyvän pyöräilyvalon valaistessa etenemistäni. Reitti oli aluksi todella kevyttä nousua ja jatkui kumpuilevana maastona eteenpäin. Todella hyvää ja nopeaa ajettavaa, mutta yritin säästää jalkojani. Yhdessä vaiheessa huomasin sykemittarin jääneen vaihtotilaan, laitoin sen päälle ja keskityin ajamiseen. Kanssakilpailijoiden huoltoautot ajoivat ohitseni ja sitten huomasin, että oma huolto oli saavuttanut minut ja valaisi tietä eteenpäin. Nyt oli hyvä ajaa. 

Ohitin ensimmäisen kaupungin ja jossain 25 km kohdalla Jannick, tuleva maailmanennätysmies ohitti minut. Odotin jännityksellä ensimmäistä suurta mäkeä. Siinä oli loivaa nousua pitkästi ja se jyrkkeni koko ajan. Viimeinen vajaa kilometri oli hiljaista puskemista 12 % suoraa nousua ja ajattelin että enää vain 11 vastaavaa tai pahempaa nousua jäljellä. Tuijotin valkoista reunaviivaa ja puskin eteenpäin. 

Sykkeen hakatessa jossain anaerobisen rajalla ja hien tippuessa kypärän reunasta kuuluu ääni ”Jussi otatko mitään?”. Nostin katseen ylös ja huoltoauto oli tiensivussa. Oli upeaa nähdä huolto ja saada kontakti heihin. Sanoin että ajavat mäen päälle odottamaan ja mitä tarvitsen heiltä siellä ja jatkoin nousua. Sitten vierelle ajoi joku kuvausryhmän auto sivuovi auki. Kuvaaja kuvasi läheltä minua ja tsemppasi ajamaan kovempaa. Aloin nauramaan ja lisäsin lisää vauhtia putkelta. Kuvausauto jatkoi matkaansa ja toivotin hyvät matkat heille ja jatkoin mäen huipun tavoittelua. Sydän hakkasi ja hiki valui, mutta mäki vain jatkui.

Lopulta saavutin tämän ensimmäisen ison mäen huipun. Otin huollolta juomapullon ja annoin roskat. Jatkoin matkaa nopeaan pitkään alamäkeen. Tie oli hieman märkä ja liukas. Epätasaisuudet olivat kääntäneet valon kohti taivasta. Mäki laskeutui Hrustin kylään ja pyörässä oli kova vauhti. Korjasin valon suuntaamaan eteenpäin ja annoin jalkojen pyörittää happoja pois lihaksista. Pelkona oli, että joku ajaa autolla joltain kylän sivutieltä eteen ja ajan kylkeen. En välittänyt nyt muusta kuin nopeudesta. Ajoin kylän läpi kovaa vauhtia ja sain pidettyä vauhdin niin hyvin, että meinasin ajaa myöhemmin Lockan kylässä ohi kääntöpaikasta. Onneksi siellä oli poliisi opastamassa kilpailijoita, muuten olisin varmuudella ajanut ohi. Jarrutin ja kanttasin jyrkkään vasempaan olin menossa kilpailun jyrkintä nousua kohti. Sinne oli enää noin 10 km. Sitä edelsi kapea aika huonokuntoinen koko ajan nouseva tie. 

Huolto ajoi takanani ja valaisi tietä. Edessä avautui iso peltoaukea taivaan valaistessa sen, siellä jossain sijaitsi jyrkkä 17% mäki ylöspäin. Sanoin huollolle, että ajavat sen päälle odottamaan. Näin kun huoltoauto katosi pimeyteen ja kauempana taas sen valot, auton kivutessa jyrkkää mäkeä sen huipulle. Suuntasin kohti risteystä, missä palomies ohjasi minut mäelle johtavalle tielle. Otin hyvän vauhdin mäkeen, joka kuitenkin tyssäsi heti alkuun. Pienin vaihde oli päällä ja puskin hämärässä ylöspäin. Sykkeet olivat jo anaerobisen puolella ja kävin välillä putkella polkemassa ja palasin takaisin penkille. Hiki tippui nyt virtanaan kypärän reunasta. Mäen huippu läheni pikkuhiljaa ja huoltoauton valot. Upea maa ajattelin. Mahtavat treenimaastot. Ei meillä Savossa.. paitsi Puijonmäki.

Mäen päällä otin huollon kannustukset vastaan ja eväät. Lähdin ajamaan jyrkkään alamäkeen reisien ollessa hyvillä hapoilla. Enää 10 isoa mäkeä. Poljin menemään ja matkalla oli noin jäätävän kokoinen ukko keskellä tietä hoipertelemassa. Ohitin tuon kännisen järkäleen oikealta puolelta, kun se heilahti juuri vasemmalle. Vauhdin ollessa ihan kohtalainen. Yritin pyörittää happoja jaloista jokaisessa alamäessä, mutta nämä mäet loppuivat kesken ennen seuraavaa ylämäkeä. Matkaa oli takana vasta noin 65 km ja jaloissa tuntui, että takana olisi 165 km. 

Reitti kääntyi kohta isolle tielle ja profiili oli hieman nousevaa. Tiesin että seuraava kovempi nousuosa olisi rankka metsäpätkä. Poljin hieman kevyemmin Oravska Nesva kylään asti, josta käännyttiin synkälle metsätaipaleelle. Tämä metsätaival ajetaan kaksi kertaa kilpailun aikana. Se on ”oikoreitti” Terchovaan. Mutkainen, puiden peittämä, erittäin huonokuntoinen 12 km pitkä tienpätkä, josta on noin 6 km nousua. Nousu alkaa loivasti ja jyrkkenee loppua kohti, huipulta alkaa jyrkkä alamäki. Alamäessä on useita pahoja reikiä tiessä ja 2 sortumakohtaa. 

Ylämäki oli tuskaa. Pidin pienen ”pissatauon” ja jatkoin eteenpäin synkissä ajatuksissa. Energian imeytymisessä oli ongelmia. Tämä oli vasta 3/12 pahoista nousuista. Saavutin huipun ja pää oli ihan sumussa. Sveitsiläinen kilpailija ohitti minut, ajattelin että perkele ja lähdin perään. Tuuppasin alamäkeen sen minkä pystyin ja uskalsin. Muistin pahat kohdat ja poljin lisää vauhtia. Sveitsiläisen kilpailijan loitotessa edessäni, kanttasin ja poljin vauhtia lisää. Se ei riittänyt, en saanut häntä kiinni. Huomasin olevani aivan jäässä, aamuyö oli viilentynyt ja märkä ajopuku sekä avonaiset kädet. Lievää nestehukkaakin oli varmasti ja otin nestettä sekä geeliä laskiessani alamäkeä kohti seuraavaa kovaa nousua ennen Terchovaa. 

Saavuin nousuun ennen Terchovaa. Alku on ihan normaalia mäkeä, jota voi polkea aika helposti, mutta tätä kestää noin 2-3 km, josta tie nousee pystyyn 12%. Mäen päältä on nopeaa laskua Terchovaan asti. Alamäessä on yksi jyrkkä mutka juuri parhaimman/pahimman alamäen juurella. Lisäksi päivällä tiellä on kova liikenne, joka ei paljon piittaa pyöräilijöistä. Terchovassa oli 100km huotopiste huoltajille ja kilpailijoille. Aikaa oli kulunut pyöräilyyn liikaa. Poljin mäen huipulle ja sanoin huollolle, että menkää aamupalalle ja ottakaa minut kiinni, kun olette syöneet. Jatkoin itse matkaa hyvällä keskinopeudella, myötätuuleen. Päivä oli valjennut ja näin muutamia metsäpeuroja pelloilla.

Matka eteni ja liikenne lisääntyi kapeilla teillä. Piti olla valppaana koko ajan. Totuus oli, että ajoin aika pää sumussa, koska energian imeytyminen oli ongelma ja samoin nesteen. Edessä oli kilpailun pahin nousu, 4 km 12% epätasaista mäkeä myöten. Pää teki töitä ja mietin mikä on ratkaisu tähän imeytymiseen. Olin ottanut suolaa ja mineraaleja, mutta ei auta. Pyysin huollolta pelkkää Coca colaa juomapulloon ja lähdin nousemaan tätä jäätävää mäkeä kohti huippua. Heti alussa vasen jalka veti kramppiin. Kova kipu ja pääsin pois pyörän selästä. Katsoin alas laaksoon ja mielessä kävi kaikki keskeytykseen liittyvät kuviot. Kaikki se ihmisten vahingonilo, pettyneet yhteistyökumppanit ja turhaan tehty työ. Väänsin jalan venytykseen ja työnsin välillä pyörää. Nousin takaisin pyörän päälle ja nousin mäkeä. Otin juomista ja jalkauduin. Venytin jalkaa ja työnsin pyörää. Vitutti niin että sattui. Hyppäsin pyörän päälle ja poljin. Pysähdyin huoltoautolle ja näin huollon huolestuneet ilmeet. Luulen että huolto ei uskonut minun pääsevän T2:lle. Onneksi sain hyvää kannustusta, eikä mitään säälipisteitä, perkele!

Otin suklaata ja Coca Colaa. Ajoin kelloa vastaan. Eräs norjalainen ohitti minut pitkän nousun alussa, mutta kuittasin ohituksen ennen huippua. Purin hammasta ja seurasin valkoista reunaviivaa. Välillä nostin katsetta ja jatkoin valkoisen viivan seuraamista. Hiki valui pitkin kypärän reunaa ja selkää. Lopulta saavutin huipun ja tie jatkui epätasaisena alamäessäkin. Tärinä välittyi kehoon, mutta yritin saada jalat pyörittämään happoja pois. Otin juomaa ja puskin eteenpäin, kohti ikävää metsäpätkää. Jotain tapahtui kropassa, kun sain energiaa imeytymään kehoon. Poljin muutaman kylän läpi auringon paistaessa jo lämpimästi. Lopulta risteys oikealle metsäpätkälle alkoi viimeistä kertaa.

Päivä alkaa valkenemaan

Maisemia pyöräreitin varrelta

En tiennyt enää ajankulusta. Sillä ei ollut enää väliä, piti vain antaa nyt kaikkensa, että ehtii T2:lle ennen klo 10.15 jonka jälkeen kilpailuni keskeytetään. Poljin metsäpätkän ylämäkeä välillä hyvällä vauhdilla ja parikertaa venytin reittä ja työnsin pyörää mäessä noin 20 metrin matkan. Tämä auttoi selvästi jalkojen toimivuuteen. Alamäkiosuus piti vetää rauhallisemmin, koska mutkaisella kapealla tiellä oli muutakin liikennettä. Poljin metsäpätkän nopeammin nyt kuin aamuyöllä ja viimeisen mäki ennen Terchovaa 12% nousun puoliväli oli työnnettävä pyörää vasta seuraavan kerran. Lihaskramppi reidessä on asia mikä pisti kuitenkin miettimään. 

Saavutin Terchovan ja T2:n ajoissa. Olin todella uupunut ja vaihto ei mennyt kovin nopeasti varustetarkastuksen kuuluessa siihen ja jotain muutakin turhaa säätämistä kuului tähän. Oli aika hyvä fiilis päästä juoksemaan upealle juoksureitille. Kaisa oli minun juokseva huoltaja ja hänen tehtävänä oli juosta kanssani koko juoksuosuus 42,2 km. Juoksureitti oli todella vaativa. Keli oli lämmin 26 astetta ja todella kostea ilma.

Juoksuosuus

Lähdin taistelemaan kelloa vastaan seuraavalle 25 km huoltopisteelle ja seuraava olisi 34 km kohdalla olisi viimeinen time cut paikka. Loppu olisi helppoa ”tallustelua” maaliin. Sykemittarini akkusta oli loppunut virta eli menimme Kaisan ajanotolla. Juoksun ensimmäinen puoli kilometriä oli kevyttä ylämäkeä. Juoksin ja kävelin sitä jalkojen ollessa niin väsyneet pyöräilystä, mutta olin niin sanotusti polkenut jalat alta ennen juoksuosuutta. Moni triathlonisti tietää sen tunteen. Nyt oli edessä erittäin vaativa ja rankka maraton jäljellä. 

Pääsimme polun alkuun vuoren juurelle. Reitti nousi suoraan pystyyn kohti vuoren huippua. Maastoon oli tehty portaat mitkä mutkitteli pitkin jyrkkää rinnettä ylöspäin. Välillä mentiin puiden juurakoita myöten ja rosoisia kallioiden pintoja. Sydän hakkasi kovaa ja jouduimme pitämään usein taukoa, että syke tasaantuu. Jalat olivat väsyneet polkemisesta. Lopulta saavutimme huipun ja laskeuduimme alaspäin. Juoksimme välillä tasaisia osuuksia ja loikimme portaita alaspäin. Hankalat paikat kävelimme. Jalat alkoivat tuntua paremmilta pikkuhiljaa ja saavutimme ensimmäisen huoltopisteen. Sen jälkeen menimme pitkin peltoa, joka oli vuoren rinteessä. Kaisa kertoi, paljon aikaa on jäljellä seuraavalle 25 km time cut paikalle. Pystyin helposti laskemaan, että emme ehdi sinne ajoissa edes tasaista tietä myöten. 

Oli päätöksen teon aika. Päätin keskeyttää kilpailun, koska kello on nopeampi kuin me. Tuli tyhjä olo. Oli parempi jättää voimia kotimatkaan, kun yrittää juosta omaa 18 km ennätystä reppu selässä vuoristossa, kun takana on 180 km pyöräily erittäin kovalla teknisellä reitillä. Mahdoton on mahdotonta. Tiimalasista loppui hiekka tällä kertaa. Extreme triathlon Janosik oli kovempi kuin minä, mutta sain onneksi maistaa Janosikin herkkua ison palan. Siitä jäi nälkä saada sitä lisää. Nyt tiedän kilpailun vaativuuden, luonteen, parannettavat asiat ja omat heikkoudet. Harmittaa pirusti yhteistyökumppaneiden puolesta, muiden kannustajien ja matkalla olleiden puolesta. Näillä mennään. Vetäydyn kuoreeni vähäksi aikaa ja palaan vahvempana takaisin.

Suuret kiitokset huoltajilleni Sari Kiira ja Kaisa Honkaniemi. Toimintanne oli upeaa. Kontakti säilyi ja huolto pelasi. 

 

Erittäin suuren kiitokset yhteistyökumppaneilleni:

A.Kiira Oy

Akra Oy

Haapajärven fysioterapia

Specsavers

Movicare

Kunnonsali varkaus

Vesileppis

Parketti ja mattoasennus Väisänen

Riina Markkula

Muu:

Varustetuki: Kesport kovanen / Pipsa

Painatukset : Luode / Satu

Fysioterapia: Kommilan fysikaalinenhoitola / Päivi

Video avustus: Köllikkäukko tiimin Jere Koistinen (Rainy Day Entertainment Oy)

Drone: Tiitus Hopia (Lizardic)

Blogin ulkoasu, painatuksien muokkaus ja monet muut asiat Köllikkäukko tiimin Olli Jäntti (Olli Jäntti photography)

Mediavalmennus: Köllikkäukko tiimin Nora Kiira 

Kaikki Köllikkäukko facebook seuraajat, teidän tsemppaus keventää aina askelta.

Vuoden 2018 haaste Xtreme triathlon Janosik

Xtreme triathlon Janosik Slovakiassa kuuluu samaan kilpailusarjaan kuin Extreme triathlon Celtman viime vuonna eli kuuluu Xtriworld tour sarjaan. Janosik poikkeaa hyvinkin paljon Skotlannissa järjestettävästä Celtmanista ja vaikuttaa erittäin haasteelliselta.

Kilpailu alkaa 1.9 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Uinti 3.8 km, pyöräily 189 km ja juoksu 42 km eli kilpailun kulku vaikuttaa hyvin pitkälle samanlaiselta, kuin normaali täyden matkan triathlonkilpailu, mutta kilpailuun sisältyy asioita, mitkä tekevät siitä Extremeä. Extremeä tässä kilpailussa on pimeys, jyrkät nousut, omahuoltoisuus ja tuntemattomuus.



Matka kahden huoltajan kanssa alkaa kilpailuviikolla. Lento on Puolan Krakovaan, josta siirrymme vuokra-autolla Slovakian puolelle Nomestovoon majoitukseen. Seuraavana päivänä tutustumme pyöräreittiin ja siirrymme seuraavaan majoitukseen Terchovaan lähelle kilpailukeskusta, joka sijaitsee Boboty Hotellissa. Perjantaina alkaa ilmoittautuminen, kisainfo ja valmistautuminen kilpailuun. Illalla siirrymme kohti uintipaikkaa Nomestovoon. Sieltä kaikki alkaa ja loppuu noin 20 tunnin jälkeen. Huollolla on tärkeä rooli kilpailussa.



Uinti osuus 3.8 km alkaa siis puolelta öin 1.9. Uinti uidaan täysin pimeässä ja jokaisella kilpailijalla on valotikku ja uintipoiju mukana matkalla. Kokemusta pimeässä uimisesta ei järin paljoa ole, mutta oletan sen olevan haastavaa. Varsinkin, jos järvelle kertyy aallokkoa tai usvaa. Silloin suunnistaminen on todella vaikeaa. Uintimatkaa kertyy helposti lisää pimeässä, oikean valon löytäminen pimeässä on hankalaa. Pitää valita kirkaslinssiset uimalasit.



Pyöräily 189 km on kova haaste ja pimeys ei tee siitä helppoa. Arvioin lähteväni T1 vaihtopaikalta klo 01.30 viimeistään eli joudun ajamaan pimeässä noin 4 ½ tuntia. Pyörän pitää olla normaali maantiepyörä, sillä triathlonpyörä on kielletty kilpailussa. Pyörässä pitää olla kirkas etuvalo ja takana vilkkuva punainen valo. Profiilikiekkoja ei suositella käyttämään ja mukaan pyydetään ottamaan riittävästi vararenkaita. Järjestäjä kehuu reittiä nopeaksi ja helpoksi. Reitillä on kuitenkin 12 nousua, joista lyhkäisin on 500 m ja pisin 4 km. Nousujen maksimijyrkkyys on 12 % ja joku lyhyt pätkä 17%. Pimeys ja tuntematon pimeä tie ei anna sitä rentoutta laskea kovaa pyörällä alamäkiin mikä tutulla ja valoisalla tiellä on. Tienpinta voi olla myös liukkaampi yöllä kosteammalla kuin päivällä kuivemmalla. Haastetta löytyy pyöräilyosuudellakin niin kilpailijalle kuin huollollekin.



Juoksu 42.2 km on polkujuoksumaraton. Tämän juoksen huoltajan kanssa yhdessä. Kannamme mukanamme oman huollon ja pakolliset varusteet. Reppu sisältää: vähintään 1 litran juomaa, 2 energiapatukkaa, tuulen ja säänkestävän takin, urheilukerraston pitkähihaisen paidan ja housut, puffan, hanskat, otsalampun ja varaparistot, avaruushuovan. Juoksureitille nousua tulee 3200 metriä ja ajat juoksulle ovat olleet 6 1/2 – 10 ½ tuntia eli saamme varautua pitkään haastavaan päivään. Autoileva huoltaja siirtyy autolla edellämme aina lähemmäksi maalia. Maali on korkean vuoren päällä. Sieltä pääsemme hissillä alas ja majoitukseen huoltamaan itseämme.







Päivälle tulee pituutta ja koko tiimiltä vaaditaan kestävyyttä sekä tarkkuutta. Kilpailun täytyy olla kova, koska osallistujamäärä on kaventunut aika pieneksi. Kilpailusta on ollut vähän tietoa saatavilla ja suunnittelu on ollut hankalaa. Olemme ilmeisesti ensimmäinen suomalainen kilpailutiimi Janosikissa. Lähdemme hakemaan nyt tietoa ja kokemusta. Haasteet ovat tämän lajin suola ja luulenpa että nyt on todella kova haaste edessä. Eipä siinä, näillä mennään!

Köllikkäukon eli Jussi Kiiran fiiliksiä.

Olen tässä vajaan vuoden törmäillyt vastuksesta vastukseen. Aika ja voimat ovat olleet vähissä monta kertaa. Olen löytänyt heikkouksia itsestäni, mihin en ole ollut tyytyväinen. Olen myös tavannut vääriä ihmisiä ja luottanut heihin. Kuntoani olen pitänyt yllä, mutta viime vuoden kunnossa en tällä hetkellä ole. Mikään ei ole vielä tappanut, kun eteenpäin vielä mennään.

Vuoden vaihteessa asiat päätyivät sellaiseen jamaan, että jouduin palaamaan lähtöruutuun. Triathlon ei tähän ollut syyllisenä, vaikka jotkut sitä epäilivät, vaikka työstä tullut pidemmän ajan kuorma pysäytti ajattelemaan ja keräämään voimia. Kyykkypyörästä loppui niin sanotusti polttoaine ja kone meinasi leikata kiinni.

Palaan vielä viime kesään lyhyesti. Viime kesä oli onnistunut triathlonin osalta melkein täydellisesti. Köllikkä team teki historiaa olemalla ensimmäisenä suomalaisena tiiminä kisaamassa Extreme triathlon Celtmanissa. Itse saavutin kovia rajapyykkejä kahden ja puolen vuoden treeneillä. Toukokuussa oli Ironman Lanzarote, maailman kovimmaksi Ironmaniksi rankattu kisa, jossa paransin aikaani tunnilla ja 44 minuutilla. Vajaa kuukausi siitä oli kauden päätapahtuma, Extreme triathlon Celtman. Siellä oli paljon ongelmia, joista suurin oli flunssan tuoma ärsyttävä yskä ja kuume. Sain kaksi päivää ennen kilpailua antibiootit ja kuume hävisi. Vedin kilpailun läpi ensimmäisenä suomalaisena kauheissa olosuhteissa sekä puolikuntoisena. Loppuajaksi kirjattiin 14.33.06. Päätapahtuman jälkeen suoritin vielä puolimatkan kilpailun Joroisilla ja täyden matkan SM-kilpailun Tahkolla. Täyden matkan SM-sijoitus 10. ja oma ennätys. Kesä oli siis loistava ihan isossakin mittakaavassa.

Miten tuloksiin ja tekemiseen reagoitiin, se oli kieltämättä pettymys. Paikallinen lehti muisti kirjoittaa jutun, kun soitin elokuussa toimitukseen ja kysyin ”niin milloin te meinasitte tehdä sen lupaamanne jutun Celtmanista?”. Muissa medioissa tai foorumeilla Celtmaniin ei reagoitu millään tavalla. Kokonaissaldo oli kova ja saavutettu lyhyessä ajassa, mutta tieto ei saavuttanut juuri ketään. Syitä en osaa kertoa. Luultavasti Köllikkäukko nimenä, taustani ja ikäni vaikuttivat osaltaan asiaan. Huippu-urheilijataustalla tai julkkiksena uutinen olisi ollut kova juttu.

Vastoinkäymisistä huolimatta näen edessä valoa. Muutoksia on tulossa monellakin suunnalla. Tälle vuodelle ei ole kuin yksi tavoite triathlonissa: Extreme triathlon Janosik Slovakiassa syyskuussa. Tavoitteena on myös saada urasuunnitelmat kuntoon ja vesivahinkoremontti tehtyä. Tämä jälkimmäinen vie paljon rahaa, aikaa ja voimia. Siitä kuitenkin luultavasti selvitään ilman miestappioita kovalla työllä. Suunnitelmat vuodelle 2019, tiimi sekä tehtävät alkavat muodostua pikkuhiljaa. Siitä asiasta myöhemmin.

Onneksi triathlon on voimaannuttava harrastus. Se antaa lihasta nivelten tueksi ja jaksamista. Treeneissä ei ajattele negatiivisia asioita ja kiire unohtuu. Näen tulevaisuuden parempana kuin pitkiin aikoihin, liekö se kangastusta vai todellisuutta. Nyt pitää tarpoa kohti sitä mikä tuntuu todelliselta ja hyvältä. Ehkä ihmisen pitää vain välillä pysähtyä, miettiä, ottaa riski ja kerätä oikeita ihmisiä ympärilleen. Tehdä niitä asioita, mistä itse saa voimaa ja motivaatiota ja jättää negatiiviset asiat taakseen. Jokainen pystyy, minäkin vaikka olenkin jo 48-vuotias. Olen Köllikkäukko; uiva, pyöräilevä ja juokseva ihmiskoe.

Extreme Triathlon Celtman 2017 - Osa 3/3: Kisapäivä

Lauantaiaamuna kellon herätys oli normaalia aikaisemmin eli 02.00. Kyseessä ei ollutkaan mikään normaali aamu, vaan Extreme Triathlon Celtman kilpailupäivä. Tuuli pauhasi ulkona ja oli pimeää. Autot oli jo pakattu valmiiksi reilut 3 tuntia aikaisemmin. Toisessa autossa oli matkalaukut ja toisessa kilpailuvarusteet. Olin saanut nukuttua noin puolitoista tuntia ja toinen puolitoista tuntia olin yskinyt keuhkot kipeiksi. Nyt olin kuitenkin asennoitunut jo kilpailuun. Aamutoimiin kuului kaurapuuron teko ja kanamunien keitto. Lisäksi siivosin keittiön ja talon muut tavarat niin, että talo jäi siistiin kuntoon jäljiltämme. Tein vielä maltojuomapullon mukaan kilpailun alkuun. Urheilujuomasekoitukset ja geelit olin jo tehnyt valmiiksi edellisenä päivänä. Perinteiset salaminakit lähtivät myös mukaan. Lukitsin lähtiessä ovet ja jätin avaimen sovittuun paikkaan pihalle.

Kaksi autoa lähti kohti määränpäätä aamun hämärässä. Määränpää oli Shieldaig. Ajoimme Peterin kanssa reipasta vauhtia huoltoautolla ja Jere tuli matkalaukkuauton kanssa perässä. Näin ajatuksissani kuinka matkalaukut vaihtoivat puolta mutkaisella tiellä Jeren ajaessa autoa ja kiroillessa vauhtia. Shieldaigin kylässä oli T1 eli vaihtoalue uinnista pyöräilyyn. Täältä tapahtui myös siirtyminen linja-autoilla uinnin aloituspaikkaan.

Yhteiskuva rannalla

Jere ja Peter jättivät minut Shieldaigin reunamille varusteiden kanssa ja lähtivät viemään varastoauton odottamaan maalialueelle Torridoniin. Minä kasasin kamat selkääni ja pyöräilin pienen lenkin pimeässä kohti pyörätelineitä. Vaihtoalueella oli erilainen tunnelma kuin esimerkiksi Lanzarotella. Huoltajat pyörien luona juttelivat kilpailijoiden kanssa ja sellainen hiljainen harras valmistautuminen puuttui. Itse tarkistin renkaiden paineet ja laitoin geelit sekä muutamat salaminakit putkelle. Puin märkäpuvun päälleni ja lähdin katselemaan joko Peter ja Jere olivat tulleet Torridonista.

Peteriä ja Jereä ei näkynyt missään. Olin onnistunut laittamaan vaseliinipurkin jonnekin ja kiroilin, kun en löytänyt sitä. Märkäpuku hiertää aika pahasti kaulaan, jos kaulalla ei ole rasvaa. Perserasva on myös hyvä laittaa pitkään suoritukseen, niin välttää hiertymät alapäässä. Kysyinkin vaseliinia joltain eteläamerikkalaiselta kilpailijalta ja sainkin pikkuisen vaseliinia kaulaani. En viitsinyt kysellä enää perserasvoja, kun vaseliinipurkkikin oli niin pieni. Lähdin kävelemään kohti linja-autoja Shieldaigin rantatietä. Jere ja Peter tulivat vastaan tien loppupäässä. Annoin mukanani olleet varusteet Peterille ja Jerelle. Sanoin vielä Peterille, että pyöränpumppu taisi jäädä jonnekin rantatielle ja lähdin linja-autoon odottamaan uimapaikalle siirtymistä.

Uinnin starttikuva. Päällikkö Solakkasilta!

Istuin linja-autossa odottamassa lähtöä, kun viereeni istui punapartainen mies. Juttelimme kaverin kanssa niitä näitä ja muutkin juttelivat kaverille lähipenkkiriveistä. Mietin, että onpa se ehtinyt saamaan paljon tuttuja jo täällä, kun takapenkistäkin joku huusi sille jotain. Myöhemmin selvisi, että kaveri oli Iron Cowboy. Erittäin kuuluisa amerikkalainen triathlonisti. Tiesin kyllä kaverin, mutta en todellakaan olisi ikinä uskonut istuvani linja-autossa vierekkäin kyseisen kaverin kanssa. Tunnelma oli muutenkin katossa erään kreikkalaisen kilpailijan toimesta. Hän veti aivan uskomatonta showta koko ajan. Eihän siinä voi muuta kuin nauraa. Matka uimapaikalle taittui nopeasti.

Uinti

Uinnin startti oli itseasiassa aika lähellä mökkiämme. Poukamassa, johon laski pieni joki. Oli laskuvesi ja rannalla oli paljon tilaa uimareille. Aamu oli alkanut jo sarastaan, kellon ollessa noin 04:40. Kilpailijat veryttelivät ja skotlantilaiset kansanmusiikkiartistit rummuttivat eeppistä rummutusta ja soittivat säkkipilliä. Celtman-tulet sytytettiin ja yhteiskuva otettiin. Yhteiskuvan jälkeen uimarit siirtyivät hyiseen mereen. Olin ensimmäisten joukossa vedessä ja kahlasin mereen laskevaan jokeen. Sukelsin keskelle jokea ja totesin, että on muuten kylmää vettä. Käännyin selälleni ja kelluin kuin merisaukko mereen virran viemänä. Pikkuhiljaa sain ympärilleni lisää kilpailijoita, kreikkalaisen laulaessa lähtölauluja kovaan ääneen meressä. Hauska mies!

Uinnin alkumeininkejä

Tunnelma alkoi tiivistyä ja kreikkalainen hiljentyi. Kajakit ympärillämme valmistautuivat lähtöön. Olin kääntynyt jo uintisuuntaan jokainen lihas jännittyneenä. Syke oli noussut 110:aan ja veri kohisi suonissa. En tuntenut kylmää tai jännitystä. Olin täynnä voimaa ja energiaa. Torvi törähti ja lähdin uimaan voimakkailla vedoilla kohti saaren kulmaa. Uimareitti kulki poukamasta kahden saaren ohi Shieldaigin rantaa. Saarten välissä oli iso avovesiosuus. Uinnin pituus oli 3,4 km ja vesi oli 10-12 asteista. Vedessä oli kuulemma paljon meduusoita. Mikään ei hidastaisi minua, tätä varten olin treenannut pitkään.

Keskityin joka vetoon ja säästin vielä jalkoja. Hetken päästä näin jo ensimmäisen meduusan ja sitten toisen. Sitten lopetin laskemisen, niitä oli niin paljon. Vedin leuan kohti rintaa, että saisin paremman liu’un uintiin. Ihailin samalla meduusoita, jotka välkkyivät jossain allani. Rytmi ja rentous hävisivät isolla selällä isojen aaltojen iskiessä oikealta kylkeen. Lähempänä isoa saarta virtaus veti voimakkaasti saaresta poispäin. Lisäsin lisää voimaa potkuihin ja käsivetoihin. Suunnistin myös enemmän virtaa vasten pysyäkseni suunnassa. Ohitin monia minut ohittaneita uimareita. Saaren kärjen ohitettuani aloin uida niin voimakkaasti kuin pystyin. Näin jo rannassa soihdut purjeveneen takana noin 500 metrin päässä. Kroppa oli vasta lämpenemässä ja uinti tuntui hyvältä. Oli ihan päällikkö olo.

Uintiin lähtö

Ranta lähestyi ja sääntöni on, että en nouse kahlaamaan ennen kuin käsi osuu pohjaan. Olin juuri ohittanut isoja meduusaparvia eikä vesi ollut enää kovin syvää. Näin soihdut selvästi ja uimareita, jotka pääsivät rantaan. Ranta läheni ja käsi osui pohjaan. Nousin ylös ja lähdin reippaasti kävelemään kohti vaihtoaluetta. Jalat menivät eri suuntaan kuin olin halunnut. Onneksi Peter ohjasi minua eteenpäin. Kova keikutus oli saanut tasapainoaistin sekaisin. Oli hauskaa, kun kävelin kun olisin ollut humalassa.

Vaihto meni hitaasti. Kuivasin itseni ja vaihdoin kuivat sään mukaiset vaatteet päälleni. Nyt oli turha hötkyillä, kun kilpailu on omahuoltoinen eikä sää ollut lämmin.

Pyöräily

Pyöräily alkoi heti pitkällä nousulla kohti Torridonia. Hieman ennen Torridonia oli pitkä vauhdikas lasku. Pyörästäni tippui juomapullo laskussa tien epätasaisuuksien takia. Pyysin Peteriä vetämään juomapullojen ympärille ilmastointiteippiä, etteivät ne ole niin liukkaita. Tämä pieni parannus auttoi ja pullot pysyivät telineissä. Ylitin ensimmäiset karjaportit. Ne olivat noin 2,5 metriä leveitä sillankansia. Kansi oli isoista metallisista lattapalkeista tehtyjä poikkipalkkeja, lattojen väli olin noin 15 cm. Erittäin vaarallisia ylittää ja niiden yli piti ajaa kovaa vauhtia, jos ei halunnut kaatua.

Torridonista eteenpäin sain pidettyä hyvää vauhtia matalalla sykkeellä ja tehoilla. Yksikaistainen tie oli hankala ajaa, kun huoltoautoja poukkoili ohi heti, kun tuli pienikin rako. Ajoinkin noin 35 km/h keskivauhtia kohti kaksikaistaista tietä ja parempaa tienpintaa. Olisi ollut turhan riskaabelia lähteä ohittelemaan muita kilpailijoita tässä vaiheessa. Ensimmäinen 20 km oli ihan mukavaa menoa myötätuulessa ja tuuli muuttui sivumyötäiseksi kaksikaistaiselle päästessä. Minua ohiteltiin ja minä ohitin kohta minua ohittaneita. Tie oli hyväkuntoista vielä ja tuuli oli minulle suotuisaa. Ensimmäiset 60 km meni aika nopeasti ja 70 km, sitten alkoivat kovemmat nousut ja tuuli oli hieman enemmän edestä kuin takaa.

Nousut olivat pidentyneet ja tuuli yltynyt. Maisemat olivat aivan upeita. Oli kuitenkin keskityttävä ajamiseen eikä maisemiin, tuulen ravistellessa pyörää välillä rajusti. Isoissa alamäissä sai pitää ihan tukevasti pyörästä kiinni, kun tuuli iski puuskissa sivusta. Vesisade oli yltynyt todella kovemmaksi. En tehnyt ajolaseilla mitään, koska ne olivat niin huurussa ja likaiset. Ison nousun jälkeen olin vuoren päällä ja juomapullot olivat tyhjät. Huoltoauto oli kadonnut jonnekin. En ollut nähnyt huoltoa vähään aikaan. Olosuhteet ja reitti olivat muuttuneet vaikeammaksi ja nyt tarvitsisin kannustusta sekä nestettä. Pitkät nousut ja tuuli alkoivat tuntumaan reisissä. Viileä keli oli oma elementtinsä tähän päälle.

Pitkässä kovassa nousussa pysähdyin kuselle ja tarkistamaan etujarrua. Pysähdyin eikä kenkä irronnut polkimesta, mätkähdin mutaan kylki edellä. Otin kyynärpäällä vastaan ja teki kipeää. Jätin pyörän mutaan ja kävin tarpeilla. Korjasin hieman etujarrua ja lähdin jatkamaan matkaa. Edessäni polki joku skotlantilainen kilpailija. Hän sopersi ääneen koko ajan jotain omia juttujaan. Ajoin hänen vierelleen ja juttelimme siinä muutaman sanan. Jatkoin matkaa skotin jäädessä juttelemaan itselleen. Oli ihan kiva huomata, että oloni oli parempi kuin tällä kanssakilpailijalla. En ollut vielä niin väsynyt kuin hän. Kroppa oli sen tuntuinen, että jokunen kilometri oli jo takana. Takana oli jo noin 120 km ja edessä noin 80 km. Aika lohduttavaa, kun tiesi, että puoliväli oli jo ylitetty.

Olin jossain korkealla mäellä, kun tuuli painoi vastaan ja loivaa nousua jatkui ja jatkui. Juomapullot olivat tyhjät ja otin nestemäistä geeliä. Nämä geelit olivat ihan kivoja niellä, mutta kun laitoin roskat kisa-asun lahkeeseen, tämä hyvin juokseva sokerimömmö valui reisille ja polvitaipeisiin. Sormet olivat ihan tahmeat ja polvitaipeissa tuntui nihkeiltä. Roskat oli kuitenkin pakko laittaa jonnekin. Roskaaminen aiheuttaa hylkäämisen ja se on ihan oikein. Olisi todella törkeää roskata Skotlannin upeaa luontoa millään tavalla. Geelejä on pakko ottaa tai meno hyytyy. Energian kulutus oli todella kova näin pitkässä suorituksessa. Olinkin tankannut hiilihydraatteja jo kilpailuviikon tiistaista asti nesteenä.

Vihdoinkin alkoi pitkiä laskuja. Tuuli oli kova ja puuskittainen etusivutuuli tempoi etupäätä. Se iski välillä etukiekkoon niin, että sai pitää kunnolla kiinni kovissa laskuissa. Tie oli muuten ihan ok kunnossa, mutta siinä oli välillä isoja reikiä. Olin saanut kiinni taas yhden pyöräilijän. Hän ajoi noin 50 metriä edelläni ja hän yritti pitää minut takanaan. Ajattelin ajella samaa vauhtia kuin hän, koska oli helpompi huomata montut hänen väistöliikeitään. En halunnut, että vanne menee rikki näihin reikiin.

Vihdoinkin näin huoltoauton. Se oli aika suuri helpotus. En tiennyt minne he olivat hävinneet, mutta onneksi olivat kuitenkin taas mukana kilpailussa. Ajoin autolle ja täydensin nesteet ja geelit. Vaihdoin muutaman sanan ja lähdin jatkamaan matkaa. Liikenne oli lisääntynyt ja monttujen väistely oli aika vaarallista autojen ajaessa läheltä kilpailijoita. Tuli mieleen Suomen liikenne ja monien autoilijoiden suhtautuminen pyöräilijöihin. Alkoivat viimeiset kovat kilometrit. Maratonin alkuun oli noin 50-60 km.

Ajoin hyvää vauhtia tältä huoltopisteeltä eteenpäin. Tie oli loivaa alamäkeä, mutta välillä todella rypyläistä ja huonokuntoista. Kova liikenne ravisteli kovan tuulen lisäksi ajoa. Selkiä tuli vastaan ja lopulta pääsin toiseksi viimeiseen risteykseen kohti vaihtopaikkaa. Tuuli muuttui vastatuuleksi, se oli kova tuuli ja vesisade yltyi. Onneksi sain hieman tuulen suojaa metsästä noin kymmenen kilometrin ajan. Sitten alkoi Via Dolorosa, puuton osuus vuorten noustessa sivuilla. Tie oli laakson pohjalla ja tuuli puhalsi 35 mph voimalla vastaan, vauhti tippui 22-28 km/h. Vesisade yltyi.

Pää oli ihan sumussa, olin kääntynyt viimeisestä kääntöpaikasta kohti juoksun aloitusta. Ajoin pääasiassa kahdella pienimmällä vaihteella kohti pyöräilyn loppua. Jos halusin geeliä tai vettä, minun piti pysähtyä. Tuuli oli niin kova, että ei voinut ajaa yhdellä kädellä. Ajoasento oli automaattisesti muuttunut todella pieneksi ja aerodynaamiseksi. Ohitin useita kilpailijoita tällä viimeisellä pätkällä ja moni ajoi pystyasennosta ottaen kovan tuulen kehoonsa ja kovan vesisateen, joka piiskasi pistävästi iholle. Oli hieman outo tunne päästä lähelle vaihtoa. Liikenne oli ihan tukossa ja poliisi ohjasi liikennettä. Yritin ajaa autojen ohi ja tähystää missä huolto sekä vaihtoalue olivat. Vihdoin sain opastuksen vaihtoon ja poljin mäen ylös Jeren ja Peterin luo. Odottamani juoksu oli alkamassa. Uskomaton kärsimys oli takana.

Juoksu

Huolto oli tuonut minulle varusteet vaihtoalueelle. Varusteet olivat valmiiksi pakattu reppuun. Repussa oli merinovilla kerrastoasu, EA-pakkaus, pelastuspakkaus, hupullinen sadetakki, sadehousut, kompassi, pilli, 2 litraa juomaa ja geelejä. Olin väsynyt ja kädet olivat ihan kohmeessa. En löytänyt puffaa mistään. Peter lähti hakemaan sitä autolta. Lopulta sain puffan päähän ja lähdin kipittämään ensimmäistä 18 km juoksuosuutta, kohti T2A huoltopistettä. Jos selviäsin sinne 11 tunnin yhteisajalla saisin sinisen paidan, sijoittuisin ylempää luokkaan ja pääsen kiipeämään Benn Eighin huipulle. Päässä oli kuitenkin epäilys, ettei sinne pääse kukaan kiipeämään kovan kelin vuoksi.

Huoltajien numerolappu

Heti reitin alussa hiekkatie lähti nousemaan ylöspäin jyrkästi. Pistin kävelyksi jalkojen ollessa hieman väsyneet pyöräilyn jäljiltä. Kävelin jyrkkää mäkeä ja huomasin kauempana kaksi kaveria, jotka myös kävelivät. Juoksin noin sata metriä ja kävelin viisikymmentä. Mäen huippu alkoi tulla lähemmäksi. Vastaan käveli nuori mies naama leveässä hymyssä ja rinkka selässä. ”Haluatko karkkia?” kuului kysymys kohdatessamme. ”Totta kai!” vastasin ja otin karkin. Lähdin taas juoksemaan ja mäen huippu oli saavutettu. Takana oli metsäinen, kaunis mäkiosuus. Nyt edessäni avautui avara lakeus. Tuuli ja vesisade tuntuivat kehossa selkeämmin. Tie oli muuttunut mudaksi. Isot työkoneet olivat myllänneet tien huonoksi ja yritin loikkia mättäältä mättäälle. Säästin jalkoja mudalta ja vedeltä aluksi. Sitten päätin, että ihan v…n turhaa touhua ja juoksin lätäköiden ja mudan läpi helpoista kohdista. Välttelin vain kiviä ja monttuja.

Sitten törmäsin outoon näkyyn. Järjestäjillä oli huoltopiste keskellä ei mitään. ”Hyvin menee! Haluatko keksiä tai muffinsseja?” Eipä siinä. Pysähdyin ja otin muffinssin ja jatkoin matkaa pitkin mutaista tietä. Vauhti alkoi olla parempi ja rennompi. Jaloissa tuntui hyvältä ja sumu alkoi hälvetä päässä. Kehossa oli flow-tila. Oli mahtavaa juosta ja nauttia maisemista. Alhaalla näkyi järviä ja metsää, ympärillä vuoret kohosivat pilviin ja sumuun. Mäen pohjalla reitti kääntyi tieltä polulle, polku meni pitkin niittyä ja järven rantaa. Hetken päästä se nousi tielle metsään. Kaikki vastaan tulevat olivat iloisia ja sanoivat ”well done!”. Mahtava meininki.

Pääsin vihdoinkin viimeiselle tarkistuspisteelle. Siellä oli lääkärin tarkastus ja huoltaja lähti mukaan viimeiselle 24 km pätkälle. Sain kuulla, että myöhästyin 11 tunnin tavoitteesta 12 minuuttia. En saanut sinistä paitaa ja se ärsytti. Iso vuori oli kuitenkin suljettu ja kaikki juoksivat saman osuuden eli alareitin. Päätin, että parempi tehdä nyt homma kunnialla maaliin ja turha murehtia muusta. Lähtötilanne kilpailuun oli kuitenkin aika surkea ja olin jo pitkällä menossa. Vielä vain 24 km pienen vuoren yli ja kisa olisi siinä.

Benn Eigh suljettu

Lähdimme Peterin kanssa juoksemaan pitkin tietä, jolta käännyimme kohti Benn Eighin vieressä olevaa vuorta. Sanoin Peterille, että juoksemme hyvät osuudet ja pahat kiviset osat kävellään. Jyrkkiä ylämäkiä oli turha lähteä juoksemaan, ne käveltiin. Tuuli ja vesisade olivat aika rankkaa vuorten välissä. Kilpailijat olivat vaihtaneet sadevarusteita päällensä, minä juoksin pyöräilyvarusteissa. Olin vain vaihtanut kengät ja laittanut puffan päähäni.

Sadevesi muuttui vuorilta alas tullessaan isoiksi puroiksi ja joki oli muuttunut kuohuvaksi koskeksi. Polku oli kivinen ja mutainen. Painotin Peterille, että on yritettävä olla taittamatta nilkkoja tai kaikki tehty työ on ollut turhaa. Vuoripelastustiimi oli järjestänyt vapaaehtoisia reitin varrelle kannustamaan ja auttamaan, jos joku tarvitsisi apua. He olivat iloista porukkaa tuulesta ja vesisateesta huolimatta. Olipa vuorella joku mies säkkipillinkin kanssa.

Peter ja Skotlannin sää

Matka lyheni joka askeleella. Reitti muuttui alamäeksi ja meri alkoi näkyä. Tiesin, ettei nyt ole enää kuin viitisen kilometriä maaliin. Polku muuttui mäntymetsän jälkeen asfalttitieksi. Aluksi tie nousi jyrkästi ylös ja lähti pienenä serpentiininä alas. Siitä tie jatkui tasaisena kohti Torridonia ja maalialuetta. Asfaltilla juostessa huomasin, että etureisissä ja jalkapohjissa oli hieman jäykkyyttä sekä kipua. Naama oli kuitenkin hymyssä. Torridon ja maalialue näkyivät. Lisäsimme hieman vauhtia ja ensimmäiset kyläläiset kannustivat ikkunoissa. Kahvilan kohdalla sisältä tuli ulos iso porukka ihmisiä kannustamaan. Iho oli kananlihalla eikä se johtunut kylmästä. Loivan nousun jälkeen lisäsin vauhtia ja juoksin maaliin. Olo oli epätodellinen, onnellinen ja väsynyt. Olin katsonut tätä kohtaa joskus Wattbikellä treenatessani YouTubesta. Nyt olin itse täällä ja saanut homman päätökseen. Sain Celtman-oluen käteeni ja järjestäjät ottivat minut vastaan ilolla. Minulla oli nälkä ja olotila hieman epätodellinen. Nyt piti ehtiä vielä majoitukseen Applecrossiin, mutta sitä ennen piti syödä!

Maalikuva

Loppupähkäilyä

Tämä oli ehdottomasti elämäni kovin saavutus urheilussa ja tein sen puolikuntoisena. Sininen paita jäi 12 minuutin päähän. Sitä on turha jäädä suremaan. Sain suoritettua itselleni antamani Suomi 100 haasteen kunnialla läpi. Kipeänä ja antibioottikuuri päällä tämän kaltaiset suoritukset ovat aina iso riski. Päätin ottaa riskin ja tässä tapauksessa se kannatti. Sijoitukset jaettiin niin, että sinipaitaiset olivat ylemmässä luokassa ja valkopaitaiset olivat toisessa luokassa. Olin valkopaitainen ja sijoituin 86. Loppuaikavertailussa olin 66. Kilpailijoita lähti matkaan 178, keskeyttäneitä ja hylättyjä oli 22. Kilpailuun oli ilmoittautunut hieman yli 200 kilpailijaa.

Maaliin päässeet yhdessä

Matkani Skotlantiin oli kallis. Koimme vastoinkäymisiä ja flunssa latisti mielialaa. Kaikesta selvittiin kunnialla ja nyt on paljon viisaampi seuraavalla kerralla. Tämä kilpailu avasi silmiä ja antoi paljon kokemusta. Näin kovia kilpailijoita ja heidän toimintaansa. Positiivisuus ja hyvähenkisyys ovat asioita, jotka jäivät järjestäjistä ja kilpailijoista mieleen. Köllikkä Team muuttui kevään aikana huoltajien vaihtuessa tai jäädessä pois. Ensi kertaa huoltajana/juoksijana toiminut veljeni Peter Kock suoritti tehtävän kuitenkin hyvin. Jere Koistinen / Rainy Day Entertainment teki upeaa työtä huonoista yhteyksistä huolimatta. Jere osallistui myös huoltotyöhön ja nosti henkeä hyvillä vitseillään ja ideoillaan. Meillä oli myös hyviä keskusteluja iltaisin ja vaellusretket vuorille olivat hienoja.

Kisan jälkeiset meiningit

Tämä kesä on minun kolmas triathlonkesäni ja olen tiputtanut painoani 13-15 kiloa triahlonin ansiosta. Talven määrätietoinen treeni ja lokakuussa aloittamani Tribase valmennus, Panu Liedon ja Jussi Lotvosen ohjeilla on tuonut tuloksia tekemiseen. Toukokuun Ironman Lanzaroten täyden matkan kilpailussa parannus aikaan oli 1 tunti ja 44 minuuttia edellisvuodesta. Vajaa kuukausi tämän jälkeen vedin läpi Extremen Triathlon Celtmanin. Käsittääkseni ensimmäisenä suomalaisena ikinä! Nyt kohti kesän muita haasteita. Saa nähdä onko Köllikkäukossa enää virtaa jäljellä? Seuraavaksi Joroisten puolikas kilpailu.

SUURET KIITOKSET! ILMAN TEITÄ SE EI OLISI ONNISTUNUT!


Köllikkä Team

Huoltaja/juoksija - Peter Kock
Huoltaja/media - Jere Koistinen / Rainy Day Entertainment
Huoltaja/
pääyhteistyökumppani - Ari Kiira / A.Kiira Oy / Akra Oy
Nettivastaava - Nora Kiira
Vaimo ja perhe - Sari Kiira, Nea Kiira, Jesse Kiira


YHTEISTYÖKUMPPANIT

A.KIIRA OY
AKRA OY
PARKETTI JA MATTOASENNUS VÄISÄNEN
BP ASENNUS OY
FINTEKRA
SPECSAVERS VARKAUS
MOBICARE OY
HAAPAJÄRVEN FYSIOTERAPIA
KUNNONSALI
NORDIC POWER SERVICE

ERIKOISKIITOKSET tuestanne Extreme triathlon Celman projektiin

LED LENCER
TRIMTEX
ESKO KOTIVUORI / SQUEEZY
LUODE
PYÖRÄHUOLTO JUKKA PERÄSALMI
ENDURANCE SPORTS FINLAND
RIINA MARKKULA
SAULI PESONEN

JANIINA KIIRA
PEKKA LEHTIKOSKI
HEIDI KARTTUNEN
TRIBASE VALMENNUSTIIMI JA VALMENTAJAT

KÖLLIKKÄUKKO SUPPORT TEAM

Matti Suuronen
Jari Dahlström
Joona Pietinen
Miika Mikkonen
Mikko Laitinen
”Tapi” Laitinen
Tarja Ollikainen
Janne Tyrväinen
Terho Ahtiainen
”Ukki” Jari Tukiainen
Janne Räisänen
Jouni Hopia
Osmo Puustinen
Jouni Immonen
Timo Hartikainen
Hannu Nissinen
Sirkka Järvenpää
Kaija Järvenpää
Jouni Hänninen
Päivi Hänninen
Ari Kiira perheineen
Janiina Kiira
Satu Nurmentie
Joonas Taina
Matti Vartiainen
Enska Riikonen
Hanna Reijonen
Anne Arrelo
Harri Arrelo
Sami Sabour
Timo Kähkönen
Jorma Leppänen
Päivi Lehtikoski
Matti Oinonen
Reijo Kiira
Tuula Kiira
Harri Ikonen
Jere Immonen
Vesa Tuononen
Pertti Kiira
Marko Rissanen
Markku Kiira
Taru Kiira

JOS EN JOSTAIN SYYSTÄ OLE MUISTANUT LISÄTÄ NIMEÄSI LISTALLE, ILMOITA SIITÄ MINULLE!
kollikkaukko (at) gmail.com

Extreme Triathlon Celtman 2017 - Osa 2/3: Kilpailuviikko

Maisemat olivat sellaiset, että ne pakottivat ulkoilemaan. Valitsimme ensimmäiseksi kiipeilykohteeksi edessämme nousevan nyppylän, joka oli aika mukavan kokoinen kiivettävä. Meidän oli pakko huiputtaa se heti mökille päästyämme. Raikas kostea ilmasto avasi hieman hengitystä ja rauhallinen liikkuminen teki hyvää jumissa olevalle keholle.

Se, miten Skotlannin maisemat vaikuttavat mieleen ja kehoon on vaikea kuvailla. Tuuli liikuttaa pilviä vauhdikkaasti ja keli vaihtelee auringonpaisteesta vesisateeseen hetkessä. Auringonvalon muokatessa vuorenrinteiden varjoja ja värejä. Vehreät metsät, purot ja meri näyttävät myös välillä harmaan sävyisiltä ja hetkessä taas aivan upean kirkkailta. Näitä maisemia voisi tuijottaa tunti tolkulla. Nämä maisemat vievät kuitenkin usean ihmishengen joka vuosi. Olosuhteet voivat muuttua siis hetkessä. Tuuli ja sade voivat olla todella vaarallinen yhdistelmä vuorille kiivetessä. Varusteet on oltava kunnollisia ja reiteillä kannattaa pysyä.

Kilpailua edeltävän illan tunnelmia

Alkuviikko meni ajellessa kilpailureittiin ja alueeseen tutustuen. Pyörää testaillen, vaeltaen ja flunssaa parannellen. Viimeinen kuumeeton päivä oli tiistaina. Olin yrittänyt tehdä yrttiteetä valkosipulilla ja inkiväärillä vahvistettuna. Otin vielä viskipaukun iltaisin desinfioimaan kurkkua. Olo oli kuitenkin muuttumaton. Poskiontelot olivat kipeytyneet ja yöllä heräsin yskänkohtauksiin sekä tukkoiseen oloon. Päivällä olo oli aina hieman parempi. Huoltaja ja viimeisen osuuden juoksija Peter oli myös kipeä. Homma ei näyttänyt hyvältä.

Flunssantappolääkettä

Reittitiedustelu pyöräilyosuudella kertoi karua totuuttaan. Reitillä ei ollut ihan törkeän jyrkkiä nousuja, mutta pitkiä nousuja oli useita. Reitti oli helppo muistaa. Tien kunto oli suurimmaksi osaksi aika huono. Siellä oli jyrkkiä kovavauhtisia alamäkiä, joita ei voinut ajaa kovasti. Tiessä oli pahoja teräväreunaisia monttuja ja tienpinta oli todella liukas märkänä. Epätasaista tienpintaa oli paljon. Onneksi oli myös nopeita hyväkuntoisiakin pätkiä. Olisi varottava myös muuta liikennettä, jos väistää jotain monttuja tai reikiä tiessä. Pyöräreitti olisi haastava ja autosta ei välttämättä edes huomaa reitin vaativuutta. Pyörää testatessani pääsin kuitenkin toteamaan tien liukkauden, kun ajoin erään mutkan suoraksi ja lensin tangon yli pääedellä turpeeseen. Onnea oli mukana ja mitään ei käynyt. Lampaat varmaan nauroivat mielessään, kun trikoopelle lentää!

Pyöräosuuden testailua

Viikon puolessa välissä kävimme rekisteröitymässä ja tarkistuttamassa varusteet. Saimme jäitä niskaan oikein kunnolla. Varusteet eivät täyttäneet vaatimuksia ja piti lähteä etsimään varusteita. Emme olleet ainoita kilpailijoita, joilla oli puutteelliset varusteet. Onneksi kilpailun järjestäjä oli jo varustautunut tähän. Kilpailupaikalta oli mahdollisuus ostaa vaatimukset täyttävät kuoriasut ja alusasuja. Samalla sain ostettua ylimääräiset neopreeniliivit uintiosuudelle. Saimme varusteet reilusti alle listahintojen, mutta silti niihin upposi noin 300 puntaa rahaa. Ei paljon naurattanut. Olin varautunut myös pieniin yllätyksiin budjetin suhteen, mutta tämä oli aika kova isku kukkarolle. Sainpa kuitenkin sääntöjen mukaiset asut ja muut varusteet. Olimme valmiina kilpailuun.

Torstaiaamuna olo oli menossa taas huonommaksi. Päätin, että menisimme Torridoniin terveyasemalle. Terveysasemalla minut otti vastaan terveysaseman sairaanhoitaja. Hän kertoi, että lääkäri on vajaan tunnin päässä olevalla toisella terveysasemalla päivystämässä. Sain todella hyvää palvelua hänen varatessa ajankin puolestani kyseille terveysasemalle. Ajoimme iltapäivällä kylään, jossa terveysasema sijaitsi. Lähdin terveysasemalle autolla. Peter ja Jere jäivät kylän kahvilaan wifeilemään. Se oli meidän uusi harrastus, etsiä puhelinverkkoa ja wifi-yhteyksiä.

Wifin metsästystä

Itse istuin terveysaseman odotushuoneessa tuijottamassa kirjahyllyssä olevia esineitä mietteliäänä. Minut oli vastaanottanut hoitaja, joka kyseli henkilötietoni ja esitiedot lääkärille. Hänkin oli ollut todella ystävällinen ja avulias. Luultavasti paikallisten ihmisten ystävällisyys positiivisuus antoi vielä uskoa, että pystyn kilpailemaan. Suomessa olisin heittänyt jo pyyhkeen kehään, jos olotilani olisi ollut samanlainen. Tiedostin nytkin, että tässä olotilassa kilpailemiseen sisältyy suuria riskejä saada joku jälkitauti. Sydänlihaksen tulehdus ehkä todennäköisimpänä. Kilpailu tulisi olemaan kuitenkin 15 tuntia kestävä kova fyysinen suoritus. Olosuhteiden ja maaston ollessa kovat.

Elokuvaohjaaja ja mietintämyssy

Palasimme majoituksellemme taas kokemus rikkaampana ja antibiootit mukana. Nyt olisi reilut päivä parantaa itsensä paremmaksi. Onneksi Jere värkkäsi videoita ja muuta hauskaa niin mieli pysyi virkeänä sekä positiivisena. Peterin flunssa oli pysynyt hieman parempana kuin minun. Jerellä flunssa oli jo voitettu. Varusteet olivat valmiina ja nestetankkauksen olin aloittanut jo tiistaina. Köllikkäukko alkoi olla aika turvoksissa hiilihydraatista ja nesteestä. Nyt oli vain alettava valmistautumaan itse kilpailuun, Suomi 100 haasteeseeni. Se tulisi olemaan kovin haaste tähän mennessä olleista kilpailuista. Tämä on vasta kolmas triathlonkesäni ja olisin kilpailemassa kokeneiden kilpakumppaneiden kanssa. Taistelutahto alkoi nousta pintaan pikkuhiljaa.

Extreme triathlon Celtman 2017 - Osa 1/3: Matka Skotlantiin

Valmistelut olivat hieman muuttuneet: Celtman tiimi oli kutistunut neljästä kolmeen sairastumisen takia. Tilanne näytti muutenkin aika synkältä reissun kovan hinnan takia. Pelkästään siirtyminen Skotlannin pohjoiseen kolkkaan ei ole halpaa. Vuokra-autot tuottivat tuskaa isojen takuumaksujen takia. Skotlannin viikon majoituksessa oli hieman epämääräisiä piirteitä ja aloin jo epäillä ”gettohuijausta”. Olisi hyvin minun tuuriani tulla huijatuksi tällä tavalla. Mökki oli kuitenkin halvempi kuin yksikään B&B kilpailupaikan läheltä. Moni muukin asia vaati selvittämistä, joten otin töistä pari vapaa päivää, että ehtisin selvitellä asioita.

Veljeni Peter oli saapunut Savon sydämeen jo tiistaina ja matkamme jatkui torstaina kohti Helsinkiä bussilla. Jere siirtyi Helsinkiin omalla autollaan. Joku ihmettelee miksi ei menty samalla autolla?  Ongelmaksi muodostuu aina pyörälaukku. Pyörälaukku ja kolmen ihmisen matkalaukut eivät olisi sopineet Jeren autoon. Skotlannissa käytännöllisin ja halvin keino oli vuokrata kaksi pientä autoa. Toiseen pyörälaukku ja toiseen matkalaukut. Kilpailun aikana toinen auto on matkatavaroiden säilytyspaikka ja toinen toimii huoltoautona. Mökki piti luovuttaa kilpailupäivänä ja siirtyminen seuraavaan majoitukseen oli heti kilpailun jälkeen.

Lähtö Skotlantiin. Varkaus.

Matka Helsingistä alkoi todella huonosti nukutun yön jälkeen. Majoituspaikassamme Helsinki-Vantaan Forenomissa oli hyvä meininki, nimittäin naapurihuoneessa. Unet jäivät todella vähiin ja meidän herätys oli aamu neljältä. Olo oli kuin pölkyllä päähän lyödyllä ja kroppaa kihelmöi. Kurkkukin oli oudon tuntuinen. Söimme vauhdissa edellisenä iltana ostettuja eväitä ja siirryimme terminaali 2:een. Jere oli jo saapunut odottamaan meitä sinne ja matkamme kohti Skotlantia alkoi oikeasti. Vielä olisi monta mutkaa matkalla ennen määränpäätä.

Ensimmäinen siirtyminen oli Kööpenhamina. Odotusta Köpiksessä oli noin 6 tuntia. Näin jälkikäteen voin sanoa, että oli melkoista tuskaa hönöttää terminaalissa niin pitkä aika. Tunsin jo Helsingissä oireita jostain flunssan tapaisesta. Flunssa sai vallan kehosta, olo oli vielä huonompi. Äänikin hävisi pieneksi piipitykseksi ja minulla oli kuumetta. Jere valitti myös kuumetta ja flunssaista oloa. Ajattelin kuitenkin, että ei pidä alkaa murehtimaan, vaan keskittyä olennaiseen. Asioilla on tapana järjestyä ja pienet notkahdukset ovat osa elämää. Leuka ylös ja katse eteenpäin.

Ryhmäkuva Köpiksen lentokentältä ja Jeren matkaeväät.

Jere kuvasi matkalla pätkiä pieneen videoon, joka kertoisi matkastamme Skotlantiin. Pystyimme siis pitämään ihan hauskaa kaikesta huolimatta. Pitkä odotuskin palkittiin, kun sain tekstiviestin lähtöportista puhelimeeni. Siirtyminen kohti Skotlantia alkoi.

Edinburgh häämötti alapuolella ja kone aloitti laskeutumisen. Kaupunki ja maisemat näyttivät todella upeilta, kun kone tiputti korkeutensa pilvien alapuolelle ja pystyi näkemään laajemmin maisemia. Koneen renkaat tavoittivat lopulta kentän pinnan ja loppujarrutus alkoi. Matka Skotlantiin oli alkanut Helsingistä klo 04.00 ja nyt olimme Skotlannissa. Matkaan oli mennyt 17 tuntia ja nyt oli siirtyminen Invernessin lähellä olevaan majoitukseen, Hotelli Mackay´siin. Sitä ennen pitäisi vielä etsiä matkatavarat, autovuokraamo ja ajaa yli 3 tuntia. Ääni oli jo ihan loppu ja olo todella huono.  

Autovuokraamo löytyi pienen etsimisen jälkeen ja jono eteni kohti virkailijaa todella hitaasti. Autot oli vuokrattu Budgetista, mutta Aviksen virkailija otti lopulta meidät omalle tiskilleen. Sitten alkoi hitonmoinen pelleily luottokorttien kanssa, siinä meinasi hermot mennä rauhalliselta ja väsyneeltä mieheltä lopullisesti. Kaivelimme tietokoneet repuista ja alkoi rahan uudelleenjärjestelyoperaatio. Lopulta kaikki oli virkailijan mielestä ok ja täytyy sanoa, että eipä siinä olisi voinut muuta enää tekemäänkään. Opittiin se tästä episodista, että takuusumma lähtee auton kuljettajalta. Kenenkään muun luottokortti ei käy takuusumman maksuun. Aikaa tähän touhuun kului noin tunti.

Autot löytyivät helposti parkkipaikalta. Tarkistimme autojen kunnon ennen lähtöä huolellisesti. Vaikka autoissa oli täysi vakuutus ja olisimme kolhineet autoa, korvaus olisi ollut 1000 puntaa korjauskuluja. Mietinkin mikähän se 100 puntaa vakuutusmaksu sitten oli? Onneksi pääsimme jatkamaan kuitenkin matkaa, autojen nokat kohti pohjoista. Oli todella outoa ajaa autoa ”väärältä puolelta” ja ryhmittyä ”väärän puolen” liikenteeseen.

Jere tekee töitä.

Matkalla kohti majoitusta kävimme syömässä hieman ”kevyttä” urheilijan ravintoa kivassa pubissa. Skotlantilaiset ruokalistat olivat aika epäterveellisiä, mutta isoon nälkään mixed grill oli tosi hyvä valinta. Välittömästi ruuan jälkeen jatkoimme matkaa kohti pohjoista Jeren kuvatessa maisemia. Maisemat muuttuivat hienoimmiksi koko ajan mitä pohjoisemmaksi pääsimme. Meidän piti olla Mackay´s hotellilla ennen klo 22.00 ja olimme ennen siellä juuri ennen respan sulkemista 21.40.  

Ovi oli lukossa ja sisällä näkyi joku liivijengin ukko. Selässä oli jotain tekstiä Son´s of Anarchy-tyyliin. Vinkkasin kaverille, että tulisi avaamaan oven päästäksemme sisälle. Kaveri tuli ovelle ja yritin piipittää kaverille flunssan viemällä äänellä, että onko respa missä ja onko se vielä auki? Kaveri sanoi, että respa on viereisessä huoneessa ja on vielä auki. Ulko-oven viereisessä huoneessa olikin nuhruinen pöytä ja muita kalusteita. Kahden päätteen takaa löytyi tyttö, joka oli hotellivirkailija. Sanoin hänelle, että meillä oli varaus hotellissa kahdesta huoneesta ja tyttö näytti hämmästyneeltä. Onneksi oli tuloste mukana varauksesta, josta löytyi varausnumero kyseiseen hotelliin. Pienen etsinnän jälkeen hän löysikin varauksemme ja kertoi että huoneemme löytyy viereisestä rakennuksesta.

Ensimmäinen majoitus Skotlannissa

Siirsimme automme parkkiin ja purimme matkalaukut pois kyydistä. Kello oli jo puoli 11 eli suomen aikaan puoli 1. Olimme olleet matkalla noin 21 tuntia heräämisestä. Kävelimme kohti rakennusta ja musiikin ääni kasvoi. Huomasimme, että majoituksemme alakerrassa sijaitsee pubi ja siellä on joku esiintyjä. Toinen huoneemme sijaitsi heti pubin yläpuolelta ja toinen huone ihan yläkerrasta. Ensimmäisen huoneen oven avaus oli aika järkyttävä. Hyönteismyrkyn haju iski päin kasvoja. Huone oli kuuma ja alapuolelta kantautui järkyttävä meteli. Yläkerran huone oli onneksi ihan kelvollinen. Päätimme kantaa alemmasta huoneesta patjan ylimpään kerrokseen. Näin kaikki saisivat nukkua kohtuullisen yöunen, sillä yläkerran huone oli huomattavasti viileämpi, hiljaisempi ja siellä ei haissut voimakkaasti hyönteismyrkky.

Kävin vielä Peterin kanssa katsomassa skotlantilaista pubielämää ja joimme oluet. Jeren jäi nukkumaan huoneeseen. Olut toimi hyvänä unilääkkeenä, silmät alkoivat painua kiinni aika nopeasti oluen jälkeen. Lähdimme huoneeseen nukkumaan, sillä takana oli pitkä päivä ja huomenna olisi myös.

Ensimmäinen aamupala Skotlannissa.

Olimme lähteneet Mackays´s Hotellilta läheiseen markettiin ostamaan ruokaa Kenmooren majoitukselle. Ajelimme pitkin kapeita kyläteitä ja pääsimme isompaan kylään, jossa oli isompi marketti. Ostosten jälkeen suuntasimme nokan kohti Torridonia. Puhelimen navigaattori lakkasi toimimasta, mutta sijaintitäplä näkyi kartalla, jolla ei ollut paikannimiä. Kaksikaistaisen tien muuttuessa yhdeksi kapeaksi tieksi, aloimme hieman katselemaan toisiamme ja miettimään, olemmeko oikealla tiellä. Tie oli varmasti oikea ja pääsisimme varmasti Torridoniin. Nyt kuitenkin heräsi kysymys: missä majoitus sijaitsee tarkalleen? Ongelmaksi oli muodostunut internet. Ei ollut internettiä. Sitten hävisi puhelinverkko! Miten saisimme yhteyden avaimen luovuttajiin? Yhteystiedot olivat sähköpostissa ja internet ei toiminut. Muistin mökin sijainnin suunnilleen kartalla. Mökki sijaitsi meren rannalla, Kenmooren kylän liepeillä. Tarkalleen ottaen hieman ennen Kenmoorea. Meillä ei ollut edes karttaa ja lähdimme seuraamaan meren rantaa. Pidimme huolen, että meri olisi koko ajan näkyvissä. Huolestuttavaksi asian teki, kun eräs vanha paikallinen mieskään ei tunnistanut mökkiä. Jännää tämä matkustaminen.

Torridonin kylän muistomerkiltä.

Mökin etsintää jossain

Olimme koko matkan ihastelleet upeita vuoria ja maisemia. Nyt alkoi kuitenkin hieman epätoivo hiipimään puseroon, kun tie jatkui ja tutun näköisiä mökkiä ei näkynyt missään. Ajattelin kuitenkin, että Kenmooressa olisimme paljon viisaampia. Turha hätäillä ennen sitä, vielä oli aikaa sovittuun avaimen luovutukseen. Joka oli siis kello 16.00, kellon ollessa jotain 15.40. Ajoimme tietä eteenpäin ja teimme välillä tilaa vastaan tulevalle liikenteelle. Alkoi vielä sataa vettä. 3 suomalaista miestä etsii mökkiä Skotlannista meren rannalta. Avainsanat olivat siis Kenmoore ja Graig Cottage. Aika epämääräistä meininkiä. Jere ja Peter olivat jo sitä mieltä, että olimme ajaneet ohi mökistä. Sanoin kuitenkin Jerelle, että Kenmoore on kylä, mitä ei olla vielä ohitettu. Mökki sijaitsee jossain ihan Kenmooren lähellä.

Vähän eksyksissä. Urpoja jossain ylämailla.

Lopulta näimme Kenmooren kyltin. Ajoimme ”kylälle” kysymään neuvoa. Kylällä oli noin 11-12 taloa. Siellä ei näkynyt yhtään elonmerkkejä. Laitoimme autot parkkiin ja kävin koputtamassa erään talon ovelle. Paikallinen rouva avasi hieman epäröiden oven meille epämääräisille matkalaisille. Kerroin millä asialla olemme ja rouva tunnisti mökin sekä sen meille vuokranneet henkilöt. Se oli suuri helpotus. Olimme ajaneet mökin ohi ja se oli meren rannalla rinteessä. Kun katsoimme merelle päin, mökki näkyi rinteessä upealla paikalla. Kiitimme rouvaa tiedoista ja lähdimme ajamaan kohti mökkiä.

Mökki Kenmooressa

Maisema mökiltä merelle

Olimme aika tarkkaan kello 16.00 mökillä. Meidät vastaanotti joku muu kuin mökin vuokranantaja. Hän antoi meille avaimet ja kertoi meille lyhyesti mökin toiminnoista. Saimme ohjeet myös pine martenista, jota piti ruokkia joka päivä. Pine marten on näädän näköinen eläin ja myöhemmin selvisi, että myös erittäin harvinainen. Oli kuulemma harvinaista nähdä pine marten tai edes jälkiä tästä veijarista. Me näimme tämän kaverin jo samana iltana hillopurkilla.

Skotlannin harvinaisin eläin pine marten.

Oli mahtavaa olla viimeinkin kohteessa. Matka oli ollut pitkä eikä mökki ollutkaan ”gettohuijaus”. Vaikka olo oli todella huono, olin onnellinen. Maisemat kuistilta olivat kuin postikortista. Nyt alkoi valmistautuminen kilpailuun ja flunssan parantelu. Oli mukava seurata Jeren ja Peterin ilmeitä. Taisivat hekin tykätä näkemästään.