Extreme triathlon Swissman 2019

Extreme triathlon Swissman 2019

Extreme triathlon Swissman kuuluu Xtri world tourin kahdentoista kilpailun sarjaan. Lajit uinti 3.8km, pyöräily 180km ja juoksu 42km. Kilpailussa tulee yhteensä 5500 nousumetriä. Kilpailun ehkä rankin osuus on pyöräily, joka ylittää kolme korkeaa huippua; Gotthardin, Furkapassin ja Grimselpassin. Tämä kilpailu oli Jussi Kiiran kesän extreme kilpailuista ensimmäinen.

Keskiviikko

Matka Swissmaniin alkoi 19.6 klo 01.00 noin yhden tunnin yöunien jälkeen Jyväskylästä, jonne olimme saapuneet pari tuntia aikaisemmin. Laitoimme vaimon kanssa itsemme kuntoon ja lähdimme hakemaan Kaisaa keskustasta. Kaisa Honkaniemi toimi huoltajana/juoksijana tiimissä. Kaisa oli meidän mukana myös extreme triathlon Janosikissa 2018. Kilpailussa, joka oli liian kova minulle silloin. Nyt lähdin aika luottavaisin mielin Sveitsiin, kun olin keskittynyt heikkouksiini ja treenannut niitä vahvemmiksi Panu Liedon/Tribasen ohjeilla. 

Ajoreittimme kulki kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää aluksi hyvin intervallityyliin kauniissa kesäyössä. Vaajakoskelta Lahteen päin menevä tie oli tehty kunnon sakkorysäksi. Nopeusrajoitukset vaihtelivat koko ajan 80 ja 100 km/h alueina. Kamerat olivat laitettu heti nopeusrajoituksen vaihtumisen jälkeen. Pystyin hyvin kuvittelemaan sen kuvamäärän ja rahasummat mitä ne vuodessa tienaa. Pienikin herpaantuminen nopeusrajoituksien kyttäämisessä antaisi lisähintaa reissulle. Ruuhkia tämä intervallihumppa ei paranna. Vaikea edes sanoa mikä liikennejärjestelyiden punainen lanka tällä pätkällä on. Se on osoitus ehkä huonosta liikennesuunnittelusta tai sitten ehkä todella hyvästä. Riippuen kenen kannalta asiaa katsoo. Väsyneen matkalaisen mietteitä ja ajatuksia. Matka jatkuu...

Saavuimme lentokentälle ajoissa, mutta ruuhkaa tiskeille oli jo syntynyt. Se ei minua haittaa, koska ei se kone ilman matkustajia lähde. Ei lähtenyt myöskään tällä kertaa. Startti kohti välilaskua alkoi. Teimme koneen vaihdon Münchenissä ja saimme kävellä aika reippaasti seuraavaan koneeseen, koska vaihtoaika oli todella lyhyt. Halvalla ei suoria lentoja aina saa, joten näillä mennään.

Saavuimme lopulta Milanoon ja odottelimme matkatavaroita. Matkalaukut saapuivat, mutta pyörälaukku oli hävinnyt. Selvisi, että sitä ei lastattu ollenkaan koneeseen Münchenistä. Lupasivat laittaa sen seuraavalla koneella Milanoon ja saisin sen sitten. Toinen vaihtoehto olisi, että he toimittavat sen Sveitsiin majoitukseen muutamien päivien päästä. Otin yhtiön kannalta kustannustehokkaimman vaihtoehdon eli odotin 3 tuntia pyörää terminaalissa. Tuli syötyä sillä aikaa pizza ja hankittua vuokra-auto. Silti jäi reilusti aikaa vippailla lentokentällä ja katsella ihmisvilinää. Tämä kuuluu matkustamiseen ja meillä ei ollut kiire minnekään. Lentokentän henkilökunta oli todella mukavaa ja halukkaita auttamaan ongelman kanssa. Lopulta pyörälaukku napotti keskellä aulaa ja nappasin sen mukaani autolle. Matka Sveitsiin alkoi.

Automatka Sveitsiin

Autonamme oli (ei farmarimallinen) Volkswagen Golf. Saimme ahdettua sinne 2 matkalaukkua, pyörälaukun ja 3 selkäreppua sekä 3 ihmistä. Voin myöntää, että pyörälaukku oli haastava pakattava. Kaikesta huolimatta pääsimme ajamaan kohti Asconaa. Reitti kulki hyvin sokkeloisia Italialaisia kaupungin kujia ja katuja pitkin, koska valitsimme navigaattorista hitaamman reitin. Milano oli tosin "vähän" isompi kaupunki kuin Varkaus tai Jyväskylä. Halusimme nähdä hieman maisemia matkalla. 

Milanon jälkeen reitti kulki pitkin upeita maisemia ja kyllä taas suomituristit saivat olla ihmeissään siellä kaiken keskellä. Saapuessamme Lago Maggioren rannoille, niin maisemat vain paranivat. Sarilla oli valitettavasti hieman suppeammat näkymät takapenkiltä matkatavaroiden peittäessä näkymiä.

Saavuimme Sveitsiin ja lopulta Asconaan. Majoitus löytyi helposti ja avaimet huoneeseen oli hyvin järjestetty sovitulla tavalla. Airbnb-majoituksemme oli todella viihtyisän oloinen huoneisto. Purimme matkatavarat ja matkalla tekemämme ostokset. Tämän jälkeen lähdimme jaloittelemaan kaupungille. Kävimme katsomassa heti kilpailutoimiston, T1:n ja uimapaikan sijainnit. Valmistautuminen kilpailuun alkoi välittömästi.

Torstai

Torstaina nukuimme ilman kellon herätystä. Herätessämme Kaisa oli jo ollut hereillä jonkun aikaa. Ehkä maatalon tytön geeniperimä herättää hyvissä ajoin touhuamaan. Torstain teemana oli pyöräreittiin tutustuminen. Päivästä tulisi pitkä ja kilometrejä kertyisi yli 400 km. 

Pyöräilyosuutta oli hankala tiedustella, koska pyöräilyreitti kulki välillä eri reittiä kuin huoltoauton reitti. Lisäksi alkuosuus oli todella tiheään asuttua. Tienristeyksiä ja liittymiä oli ihan kiitettävästi. Väärä liittymän valinta saattoi viedä usean kilometrin päähän ennen kuin pääsi kääntymään takaisin. Alkoi hieman mietityttämään miten huolto osaa ajaa omalla reitillään ja miten minä pyörällä omaani? Mietin myös miten he ovat sovituilla huoltopaikoilla odottamassa, kun saavun niille? Pääkulkusuunnat oli helppo nähdä, sillä sivuilla oli isoja vuoria ja ne vain nousivat isommiksi, kun matka eteni. Itselleni reitit jäävät helposti mieleen, mutta miten huoltajat asiat sisäistävät ja muistavat?

Näkymä Grimselpassin noususta. Kauempana näkyy Furkapassin lasku.

Pääsimme vihdoin selkeämmille alueille. Nousuosuuksia on vaikea joskus erottaa autosta, mutta tiesin, että tie nousee loivasti koko ajan kohti ensimmäistä vuorenhuippua Gotthardpassia. Tämä huippu nousee 2091 metrin korkeuteen ja on Swissmanin ensimmäinen kova nousu kolmesta. Tie lähti pikkuhiljaa nousemaan jyrkempään ylös ja muuttui serpentiiniksi. Luin jostain, että kova jyrkkä nousu on 12 km pitkä ja suurimmaksi osaksi mukulakiveä. Ilmeeni oli varmaan hyvin mietteliäs sillä hetkellä. Huipulla poistuimme autosta kuvaamaan nousua. Huoltoreitti oli viereiselle huipulle nousevalla tieosuudella. Sieltä näki tämän viimeisen serpentiinipätkän ja sen mukulakivet. Maisemat olivat todella jylhät! Shortsit ja läpökkäät olivat kuitenkin hieman liian kevyt varustus huipun kylmään ilmaan. Poistuimme autoon ja jatkoimme matkaa.

Seuraava nousu olisi Furkapassille, 2436 metriä korkealle huipulle. Tänne ajaessamme kiinnitin huomiota tien kapeuteen ja kovaan liikenteeseen. Lisäksi siellä ei ollut kaiteita eli oli ”syvät ojat”. Ulosajo autolla tai pyörällä näillä teillä olisi kohtalokasta. Furkapassille nouseva tie näytti tutulta ja käsittääkseni James Bondin elokuvan otos on kuvattu juuri täällä. Furkapass tulee nopeasti heti Gotthardin jälkeen. Nopeassa pitkässä laskussa ei pysty paljoa kampia pyörittämään ja poistamaan happoja reisistä happoa vauhdin ollessa niin kova. Seuraava pitkä nousu Furkapassille tulee aika nopeasti antamaan lisää happoa reisiin. 

Maisemat ovat todella upeita ylhäällä. Furkapassin huipulla oli noin 3-4 metrisiä lumipenkkoja, mitä tie halkoi. Epätodellista ja upeaa. Tästä alkoi nopea serpentiinialamäki, jossa asfaltilla oli joissain kohti vettä, kiviä, mutaa ja hiekkaa. Niin ja ne ”syvät ojat”. 

Laskun lopussa pitää olla tarkkana käännöksessä tai muuten matkaan tulisi reilusti lisää kilometrejä. Sama oli Gotthardin laskussa. Käännös kohti Furkapassia menee helposti suoraksi kohti eri määränpäätä. Tämä käännös olisi kuitenkin helppo muistaa. Nousu kohti Grimselpassin 2164 metriselle huipulle lähti kahden ison rakennuksen välistä. Tie ylös oli selkeää serpentiiniä. Helppoa nousta autolla, mutta luultavasti aika tahmaista nousta pyörällä kahden kovan nousun jälkeen. Olin varmasti tässä vaiheessa aika hiljainen ja mietteliäs. Tämä nousu oli viimeinen pitkä kova nousu, jonka jälkeen olisi pitkä hyvä lasku ennen ihan pientä terävää nyppylää ja loppurullausta kohti juoksun alkua.

Edessä siintää Furkapassin lasku sekä ne syvät ojat.

Furkapassin huippu.

Kävimme vielä katsomassa pyöräilyn ja juoksun vaihtopaikan eli T2:n. Sitten tiedustelimme juoksuosuutta noin 20 km matkan. Paluumatkalle lähdimme ajamaan liikenteen ollessa täysin jumissa. Kävimme syömässä jossain pikkukylän ravintolassa ehkä elämämme kalleimmat perusspagetit. Palvelun ollessa kuitenkin kuin michelintähden ravintolassa. Se paransi spagetin makua hieman. Majoitukselle palasimme joskus klo 23:00 tienoilla ollen todella väsyneitä.

Perjantai

Kilpailuja edeltävinä päivinä on yleensä aina rekisteröinti ja kisainfo. Joissakin extreme triathlon kilpailussa tarkistetaan pakolliset varusteetkin rekisteröinnin yhteydessä. 

Majoituksemme oli todella lähellä kilpailukeskusta ja kävelimme paikanpäälle helposti sekä nopeasti. Rekisteröinnin yhteydessä järjestäjälle ei ollut päivittynyt huoltajan tiedot ja ne piti käydä muuttamassa eri pöydän äärellä. Huoltajan piti olla aina organisaation tavoitettavissa, jos tapahtuu muutoksia, onnettomuus tai muita ilmoitettavia asioita. Kävimme tekemässä muutokset ja yhteyskokeilu tehtiin Kaisan puhelimeen. Yhteys pelasi hyvin ja pääsimme takaisin rekisteröintijonon hännille jonottamaan. Se on meille suomalaisille tuttua ja turvallista hommaa onneksi. 

Varmistamassa huoltajan tietoja.

Saimme rekisteröinnin hoidettua ja samalla ostimme pakolliset Swissman-artikkelit. Kilpailuinfo oli todella upeasti järjestetty ja kaikki asiat selvisivät infossa. Selvisi, että pyöräilyreitti on hyvin opastettu. Tarkkana saa tosin olla. Lisäksi kerrottiin ukkosen mahdollisuudesta mikä vaikuttaa uinnin peruutukseen. Luvassa oli siis ukkosta ja vesisadetta. Se ei luvannut hyvää kilpailupäivälle, mutta keli on onneksi kaikille aina sama. En ota stressiä keleistä, koska kelit ovat yleensä huonoja, kun olen ollut kilpailemassa. Vettä, tuulta, ja rakeita... antaa tulla vain. Nyt olisi vain tärkeintä päästä ajoissa nukkumaan, sillä herätys on klo 02.00 yöllä.

Kisainfossa

Huoltopaikkojen suunnittelua.

Lauantai, kilpailupäivä

Herätys soi 02.00. Oli taas hieman epätodellinen olo ja olin nukkunut vain muutaman tunnin. Rutiinit lähtivät kuitenkin hyvin käyntiin. Aamukahvit ja kamat olivat niin kuin aina. Normaalin aamupuuron sijasta söin spagettia, mutta hyvin upposi väsyneeseen ukkoon, vaikka nälkä ei ollutkaan. 

Hyvää huomenta!

Virittelin pyörään vielä valot ja laitoin kisa-asun päälle. Ajoin pyörän lähellä olevalle vaihtopaikalle ensimmäisten urheilijoiden joukossa ja laittelin varusteet valmiiksi pyörään roikkumaan. Kello oli jonkun verran yli 3 yöllä. Laivalla piti olla klo 04.00 mennessä tai kilpailu päättyisi ennen kuin se on alkanutkaan. Huoltaja Kaisa tuli paikalle ja lähdimme kävelemään kohti laivaa, joka oli noin kilometrin päässä T1:stä. Satamalaiturin kohdalla laitoin märkäpuvun kokonaan päälle ja Kaisa tsemppasi ja hyvästeli, kun nousin laivaan odottamaan lähtöä uinnin lähtöpaikalle. Lähtöpaikka sijaitsi 3.8 km päässä saarella. Laiva täyttyi ja odottelimme lähtölupaa organisaation seuratessa sääennustetta. Ukkosmyrsky oli viereisen vuoren kohdalla ja kilpailijat odottivat mitä tapahtuu.

Vihdoin tuli kuulutus. Uintia oli lyhennetty ja reitti muuttunut. Kaikki huokaisi helpotuksesta, että ei tarvitse lähteä juoksemaan 6 kilometriä, joka oli vaihtoehto B jos uinti peruttaisiin. Taisi osa taputtaakin, allekirjoittanut mukaan lukien. Jouduimme poistumaan laivasta kävellen ja suuntaamaan kävellen sataman länsiosaan. Uinti starttaisi sieltä pienvenelaiturilta kohti T1:stä. Iso joukko märkäpukuisia ihmisiä käveli pitkin rantaa juuri sulkeutuneiden ravintoloiden ohitse. Humalaiset juhlijat katsoivat aluksi hölmistyneinä ja lopulta alkoi kannustushuudot sekä käsien läpytys. Yksi vanhempi rouva huusi ”you are beautiful, you are beautiful!!” Meitä nauratti. 

Minulla oli jostain syystä jännittynyt olo. Normaalisti en jännitä, vaan tunnen oloni varmaksi. Olin istunut laivassa pitkään ja juttelin siellä kovien triathlonistien kanssa. Toinen oli henkilö joka sijoittui lopulta Swissmanissa kolmanneksi ja toinen oli Sami Kotilainen. Todella kova huipputriathlonisti mm. pari kertaa ollut Konalla ja Joroisten voittokin taisi olla joltain vuodelta. Tunsin itseni taas aika kokemattomaksi heidän seurassaan, mutta teen omaa suoritusta enkä keskity muuhun tai muiden tekemiseen. Olenhan jo vanha ukko ja aloittanut triathlonin 44-vuotiaana. 

Uinti

Lähtö lähestyi ja siirryimme veteen. Huomasin heti veden olevan yllättävän kylmää. Painoin kasvot veteen ja korjasin laseja. Taivas alkoi muuttua hieman valoisammaksi, mutta vielä oli kuitenkin hämärää. Torvi soi ja lähdimme liikkeelle. Suunnistimme kohti venettä, jossa oli siniset vilkkuvalot. Vene toimi meidän oppaana lipuessaan vaihtopaikkaa kohti. Uintini oli tahmeaa ja tajusin, että tämä oli minun ensimmäinen avovesiuinti tälle kaudelle. Uinti oli noin reilu kilometrin mittainen. Nousin rantaan hyvällä fiiliksellä heti, kun käsi osui pohjaan. Otin lasit pois päästä, juoksin eteenpäin ihmisten muodostamaa kujaa pitkin ja avasin märkäpukua samalla. Katse haki koko ajan Kaisaa. Pääsin pyörälle ja Kaisaa ei näkynyt missään. Organisaatio oli ilmoittanut jokaiselle huoltajalle uinnin muutoksesta ja muiden huoltajat olivat paikalla. Pyörällä otin märkäpuvun kokonaan päältä pois ja aloin pukea pyöräilyvarustusta päälleni. Kaisa tuli paikalle juuri, kun olin tekemässä lähtöä ja pahoitteli tapahtumaa kovasti. Organisaation ilmoitus ei ollut tavoittanut Kaisaa jostain syystä. Uinnin loppuaika oli keskivertosuoritus ja keskityin nyt jo seuraavaan. Ei pidä miettiä menneitä vaan tulevaa. Nyt vain eteenpäin!

Pyöräilyosuus

T1 jäi taakse ja edessä avautui reitti, mikä olisi rankin pyöräily mitä olen ikinä ajanut. Kolme isoa vuorta ylitettävänä ja vaarallisia laskuja. Nyt olisi kuitenkin päästävä sokkeloisen tuntuiselta asuinalueelta pois. Heti alussa huomasin reitin olevan hyvin opastettu ja pyöräilijöitä oli sen verran, että reitiltä ei voinut eksyä. Poliisi toimi liikenteenohjauksessa monessa risteyksessä. Upeaa toimintaa!

Pyöräkameran kuvaa pyöräreitin alusta.

Liikenteen joukossa sai olla tarkkana.

Reitti oli hyvä ja nopea ajaa. Lähdin maltilla liikenteeseen ja säästin voimia isoihin nousuihin. Keli muuttui jossain vaiheessa kaatosateeksi, mutta onneksi se loppui aika pian. Tie lähti jyrkkenemään Gotthardpassia lähestyttäessä. Autolla ajettaessa tämä ei vaikuttanut edes nousulta. Lihakset ovat hyviä indikaattoreita nousuille. Ne reagoivat nousuihin yleensä jollain tavalla. Nousin putkelle ajamaan välillä, mutta ajo tuntui hyvältä. Lopulta tavoitin kyltin missä oli nousuprosentit ja matka. Huipulle oli 12 km ja nousuprosentti taisi olla keskimäärin 9 %. Mukulakivinen tie vei paljon tehoja ja teki ajosta vaikeaa. Maisemat olivat huikeat. Kanssakilpailijat eivät olleet juttutuulella ohitustilanteessa. En minäkään. Ohitimme vuoronperään toisiamme. Tasainen puuskuttava hengitys rytmitti polkemista ja hiki tippui kypärän etureunasta tangolle. Pyöräily kulki ihmeellisellä rytmillä. Välillä ajoin kaukana jossain, kun kohta taas vauhtini oli hidastunut ja taakse jääneet menivät ohi. Pienen matkan ajettuani sain taas ohitettua nämä kilpailijat. Gotthardin huippu tuli kuitenkin vastaan. Otin huollolta tankkausta ja lisää vaatetta alamäkeen, sillä ylämäessä hankittu lämpö haihtuu aika nopeasti näissä pitkissä kovavauhtisissa laskuissa.

Laskut menivät liian nopeasti. Ne olivat niin nopeita, etten pystynyt polkemaan happoja pois jaloista ennen seuraavaa nousua. Lisäksi autot hidastivat laskuja. Ei hidastanut kaikkia kilpailijoita. Eräskin kilpailija suhahti ohi minusta ja noin 4-5:stä autosta. Minulla oli vauhtia siinä vaiheessa noin 55-60 km/h. Joillakin on enemmän hulluutta kuin minulla. Tärkeintä oli päästä ehjänä maaliin ja kohti seuraavaa kilpailua.

Furkapassin nousu oli rankka. Minulla oli taas ongelmia nesteiden ja energian imeytymisen kanssa. Maha oli turvonnut ja mikään ei imeytynyt. Furkapassin huipulla oli aika sekava olo, johtui myös varmaan korkeudestakin. Siirryin vesilinjalle ja lähdin ajamaan alamäkeen, joka oli aika vaarallinen. Sulamisvedet, kivet ja hiekka olivat asioita mihin piti nyt keskittyä. Onneksi olimme tehneet reittitiedustelua. Olin pahalla päällä ja tuuli iski kunnolla päälle jossain kohtaa alamäkeä. Olin tosi kylmissäni, johtuen nestehukasta ja tuulesta. Kiroilin ja ajoin. Joku ohitti minut laskussa ja lisäsin vauhtia. 

Vihdoin pääsin Grimselpassin nousuun, jossa jouduin pysähtymään hetkeksi. Join vettä ja mietin oksentamista olotilani parantamiseksi. En saanut oksennettua, hyppäsin pyörän päälle ja ajoin huipulle. Kaisa oli vastassa parkkipaikalla. Pyysin Kaisaa pitämään pyörää, kun juoksin vessaan. En saanut oksennettua sielläkään. Tilanne näytti hieman kehnolta. 

Ajoin pyörän autolle ja laitoin lämmintä vaatetta päälle todella pitkään nopeaan laskuun. Söin nuudelikeitosta nuudelit sormin ja hörppäsin lihaliemet päälle. Tässä vaiheessa ajatukset olivat synkät. 

Tiukka nousu takana ja huolto edessä!

Lämmintä päälle ja evästä suuhun!

Lähdin polkemaan alamäkeen niin kovaa kun pääsin. Noin kilometrin jälkeen alkoi etuhaarukasta kuulumaan outoa ääntä ja vauhtia oli reippaasti yli 50 km/h. Ääni kuulosti siltä, että vanteen keskiölaakeri on hajoamassa. Jarrutuksissa se vain korostui. Kurkotin tangon yli ja vapautin etujarrun. En halunnut rasittaa pyörän etupäätä yhtään enempää. T2:lle oli matkaa vain joku 20-30 km. Lisäsin vauhtia ja arvelin, että nyt mennään perkele pelkän takajarrun varassa täysillä. Kävi miten kävi.

Alamäki jatkui ja jatkui. Jalat alkoivat pelaamaan ja matka lyheni. Vesilinja ja nuudelikeitto avasivat aineenvaihduntaa. Selkiä tuli vastaan ja tasaisella keskivauhti oli noin 33-35 km/h. Kevensin vielä lisää ennen T2:sta ja laskin, että olen vielä hyvin aikataulussa. Time cut-ajat ovat vielä kaukana ja elämäni kovin pyöräilyosuus on takana. Ei tosin ilman vaikeuksia, mutta vaikeudet voitettiin. Nyt taas katse eteenpäin kohti maratonia!

Juoksu

Kaisa lähti mukaan juoksemaan T2:lta 8 km osuuden, että saisi hieman lämpöjä jalkoihin viimeiselle 9 km pitkälle maaliin saakka vievälle osuudelle. Juoksureitti lähti heti alussa nousemaan jyrkästi ja sitä riitti noin kahden kilometrin matkan. Sovimme Kaisan kanssa, että juoksemme alamäet sekä tasaiset ja loivat mäet. Matka taittui yllättävän nopeasti, kun oli juttuseuraa. Reitti oli upea. Polku meni putouksen takaa kuin elokuvissa, eteni upeissa lehtometsissä ja oikealla puolella avautui upea järvimaiseman. Polku oli hyvä ja sitä oli helppo juosta. Pääsimme huoltopisteelle missä Sari oli odottamassa auton kanssa. Nappasin repun selkään ja jatkoin juoksemista. Kaisa jäi autolle ja huoltoauto siirtyi noin 18 km kohdalle odottamaan minua ja tarjoamaan huoltoa. Sari oli hyvin suunnitelmassa mukana ja tiimityö toimi.

Juoksureitti kulki upeasti vesiputouksen alta.

Reitti oli selkeää ja maasto helppoa juosta. Sää oli lämmennyt todella kuumaksi. Kastelin pääni välillä kylmällä vedellä ja se viilensi kroppaa kovassa helteessä. Sain muutamia kanssakilpailijoita kiinni ja kävelin välillä. Pääsin 18 km kohdalle ja Kaisa oli paikalla eväiden kanssa. Join Coca colaa ja otin jotain muuta. Vaihdoimme muutaman sanan ja lähdin teputtamaan eteenpäin. Päässä takoi kuitenkin Time Cut off. Aikarajoja ei saa ylittää tai tavoitteet eivät toteudu. Pyrin juoksemaan mahdollisimman paljon, vaikka kuinka sattui ja väsytti. 

Juoksusta puolet takana.

Matkalla oli paljon vesipisteitä. Ei virallisia, mutta paikkoja mistä saa vettä. Kannoin turhaan noin 4 kg reppua yli 30 km, olisin selvinnyt pelkällä vesipullolla ja geeleillä. Aikaa oli 30 km kohdalla mennyt 4 tuntia ja matkaa T2A:lle oli vielä 3 km. Olin hyvin aikataulussa. Jalat ja ukko alkoivat olla jo aika pehmeitä tässä vaiheessa, mutta eteenpäin mentiin. Juoksuvauhti oli tasaisilla noin 5.30 min/km vauhtia. Jyrkät mäet kävelin. 

Saavuin vihdoin T2A:lle. Tällä pisteellä vaihdon toisen repun selkään ja huoltajan on pakko lähteä mukaan viimeiselle osuudelle. Tämä piste T2A on myös varustetarkistuspiste, reppujen sisältö tarkistetaan. Repussa on oltava pakolliset varusteet. Varusteet hyväksyttiin ja reppu merkattiin tarkistetuksi, viimeinen 9 km todella jyrkkä nousu alkoi. Heti alussa mäki otti luulot pois. Reitti meni todella jyrkkää nousua ja sykkeet paukuttivat tapissaan. 

Pyöräily ja 33 km juoksu oli ottanut jo veronsa. Kuljin mäkeä ylöspäin ja otin happea. Kaisa loikki kuin nuori peura ”ala tulla, ala tulla..”. Itsellä ei ollut samat fiilikset. Kilometrit taittuivat hitaasti ja tunsin itseni pieneksi näissä maisemissa. Yli 4000 metriin kohoava jyrkänne nousi sivullamme todella uhmakkaana kohti pilviä. 

Polku meni pihojen läpi. Välillä kuljimme pitkin metsäteitä. Eräässä vaiheessa polku meni myös sonnilauman keskeltä, jonka omistaja huuteli jotain springen tai jotain sellaista. Katselin siinä keskellä laumaa kävellessä näitä kivoja ”lehmiä”, mutta sitten tajusin, että niillä ei ole utareita. Ei kuitenkaan alettu panikoimaan Kaisan kanssa, sillä minä olen vanha lihansyöjä ja Kaisa on maatalon tyttö. Juteltiin hyvin sonnien kanssa mukavia ja yksi lauman jäsen meinasi lähteä meidän mukaan vielä juttelemaan. Meidän piti kuitenkin hyvästellä kaveri ja matka huippua kohti jatkui. 

Ilta alkoi pimenemään ja askel lyhentymään. Alkoi myös kova vesisade. Laitettiin varusteita lisää päälle ja kiipeäminen jatkui ja jatkui… Pimeys nieli meidät. Kaisa laittoi otsavalon ja itse halusin totuttaa silmät pimeään siinä onnistumatta. Meidät ohitti miespari käsi kädessä kulkien. Huoltaja kantoi toisen reppua. Kanssakilpailija oli ihan loppu ja niin olin minäkin. Minun reppua kukaan ei ota kantoon tai taluta maaliin. Jossain kaukana näkyi valoa ja ajattelin että tuolla on muuten maali ja sain hieman lisää intoa etenemiseen. Tamppasin mäkeä ylöspäin ja katse oli kaukaisissa valoissa, mitkä lähenivät koko ajan. 

Olin loppu. Otimme Suomenlipun repusta. Lippu ei päässyt Janosikissa maaliin, mutta nyt se pääsee. Sari oli huipulla vuorijuna-asemalla todella väsyneenä odottamassa. Kävin antamassa Sarille suukon ja jatkoimme maalialuetta kohti… Oli todella epätodellista nähdä Swissman liput ja maalialue. Olin nähnyt tämän youtubesta lukemattomat kerrat. Etenimme nyt vesisateessa valaistua lippukujaa kohti maalia. Suomenlippu käsissämme ylitimme maaliviivan. Nyt minusta tuli Swissman ja saan mustan Swissman finisherpaidan! 

Upea, mutta rankka kisa viety maaliin! 

Fiilis oli käsittämätön. Meinasin unohtaa laittaa vaihtovaatteet päälle siinä liikutuksen ja väsymyksen luomassa tunnetilassa. Olin jakanut voimat oikein ja tankit olivat ihan tyhjät. Menimme Kaisan kanssa vaihtamaan kuivat ja lämpimät kamat päälle maalialueen viereiseen isoon telttaan. Suunnistimme vuorijuna-asemalle Sarin luo ja menimme ravintolaan sisälle lämmittelemään. Halusin jäädä sinne vaihtamaan kokemuksia muiden urheilijoiden kanssa, mutta huolto oli väsynyt ja lähdimme odottamaan junaa, joka lähtisi kohta alas. Joku Instagram-seuraaja kävi kättelemässä ennen kuin lähdin ravintolasta. Olen päättänyt, että tulevissa kilpailussa minä jään istumaan pöytään juttelemaan muiden kanssa. Juon oluen ja syön jotain. Se on hyvä debriefing käydä kisa läpi vertaisten kanssa. 

Pääsimme loputtomalta tuntuneen mäen alas vuorijunalla ja kohti majoitusta. Ruokaa ei ollut missään tai mistään saatavilla enää siihen aikaan. Onneksi hotellihuoneesta löytyi jotain huoltoon tarkoitettuja eväitä. Kävin suihkussa ja söin niitä. Laitoin vesipullon sängyn viereen, jos jano yllättää yöllä. Toivotin hyvät yöt Sarille ja Kaisalle. Valot sammuivat ja minä samaan aikaan. Vesipullo oli koskematta, kun heräsin aamulla. Univelka ja rasitus olivat antaneet hyvät yöunet.

Aamulla suunnistimme nälkäisinä aamupalalle ja sen jälkeen lopputilaisuuteen Kleine Scheideggiin vuorijunalla. Täytyy sanoa, että koko Swissman reissu oli todella kova tiimille. Valvominen, vaativa kilpailureitti ja kaikki muu siihen päälle vaatii paljon jokaiselta. Ei pelkästään kilpailijalta. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja joitakin virheitä tehtiin. Tiimi pysyi aikatavoitteessa, sai mustan paidan ja Suomenlippu ylitti maalin. Loppuaika 17.22.50.

”Swissman is not about how fast you are. You do an Xtreme triathlon – that`s what matters.”

Swissmanin kuuluisa musta paita ja sen saaja.

Swissman-tiimi: Jussi, Sari ja Kaisa.

Suuret kiitokset Sarille ja Kaisalle! 

Ilman yhteistyökumppaneita ei maaliviivaa olisi ylitetty. Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille!

Haapajärven fysioterapia

Specsavers Varkaus

Mobicare

Riina M

Kunnonsali Varkaus

Kesport Kovanen

Olli Jäntti Photography

Garmin